Naiset syleilivät toisiaan, ja miehet puristivat kättä.
»Luuletko, että tulee jotakin valmista?» kysyi Camille.
»Toivon ainakin», vastasi Danton. »Mutta Santerre on nahjus. Onneksi, mikäli ymmärrän, huomispäivän asia ei koskekaan persoonallisia etuja eikä ole yksityisen johtomiehen ohjattavissa. Pitkällisen kurjuuden synnyttämä ärtymys, yleinen närkästys, se tunne, että muukalainen lähenee, se vakaumus, että Ranska on kavallettu, kas siinä asioita, joihin voi luottaa. Kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä on äänestänyt kuninkaan erottamista. Kukin piiri on valinnut kolme komisaaria, liittyäkseen kommuuniin ja pelastaakseen isänmaan.»
»Pelastaakseen isänmaan», toisti Camille ja ravisti päätänsä. »Se on kovin epämääräistä.»
»Niinpä kyllä, mutta samalla paljon merkitsevää.»
»Entä Robespierre ja Marat?»
»Kumpaakaan ei ole näkynyt. Edellinen piileskelee ullakollaan, jälkimäinen kellarissaan. Kun kaikki on onnellisesti suoritettu, pujahtaa toinen kärppänä esille, toinen räpsähtää pöllönä kadulle.»
»Entä Pétion?»
»Hitto hänestä saakoon urakkaa! Elokuun neljäntenä hän julisti sodan palatsille, elokuun kahdeksantena, siis eilen, hän selitti departementille, ettei hän vastaa enää kuninkaan turvallisuudesta. Aamulla hän ehdotti, että kansalliskaartit siirrettäisiin Carrousel-aukiolle, ja illalla hän pyysi departementilta kaksikymmentätuhatta frangia lähettääkseen marseillelaiset kotimatkalle.»
»Hän haluaa eksyttää hovia», sanoi Camille Desmoulins.