»Samaa minäkin luulen», arveli Danton.

Tällöin tuli sisälle uusia vieraita: herra ja rouva Robert.

Lukija muistanee, että rouva Robert (silloin vielä neiti de Kéralio) saneli heinäkuun 17 päivänä 1791 isänmaan alttarilla sen kuulun anomuksen, jonka hänen miehensä kirjoitti puhtaaksi.

Päinvastoin kuin näissä kahdessa perheessä, joissa miehet olivat vaimojaan lahjakkaammat, Robertin perheessä oli vaimo miestänsä etevämpi.

Robert oli kookas, viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen, kordelieri-kerhon jäsen, harras isänmaan ystävä, mutta ei lahjakas, hidas kirjoittamaan, Lafayetten kiivas vastustaja, hyvin kunnianhimoinen, mikäli rouva Rolandin muistelmiin on luottamista.

Rouva Robert oli tällöin neljänneljättä vuoden vanha, pieni, ryhdikäs, älykäs ja ylpeä. Isänsä kasvattamana — Guinement de Kéralion, Ludvig pyhän ritarin, muinaismuistoakatemian jäsenen, jonka oppilaista eräällä nuorella korsikalaisella myöhemmin oli jättimäinen, silloin vielä aavistamaton kohtalo — neiti Kéralio oli vähitellen kehittynyt hyvin oppineeksi ja myös kirjailijaksi. Seitsentoistavuotiaana hän kynäili, käänsi ja mukaili. Kahdeksantoista ikäisenä hän oli kirjoittanut romaanin: Adélaide. Koska virkatulot eivät riittäneet, kirjoitteli hänen isänsä Mercureen ja Journal des Savantsiin, ja useammin kuin kerran hän piirsi nimensä tyttären kyhäyksiin, jotka eivät olleet yhtään huonompia kuin hänen omansakaan. Siten tästä vilkkaasta, notkeasta, tulisesta älystä tuli yksi aikakautensa väsymättömimpiä julkisen sanan naisia.

Robertit olivat tulossa Saint-Antoinen kaupunginosasta. He sanoivat, että siellä näytti kummalliselta.

Ilta oli kaunis ja selkeä ja näköjään rauhallinen. Kaduilla ei liikkunut juuri ketään. Mutta kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kaikki nämä tulet näkyivät loistavan yön valaisemiseksi.

Tämä valaistus vaikutti kaamealta. Se ei ollut juhlavalaistusta. Se ei ollut liioin valoa, joka sytytetään vainajan ruumisarkun ympärille. Siinä tuntui elämää kuumeisen unen läpi, johon esikaupunki näytti vaipuneen.

Rouva Robertin lopettaessa selostustaan kuului kellonläppäys, joka pani kaikki säpsähtämään. Se oli ensimmäinen hätäkellon kumahdus ja tuli kordelieri-kerhon taholta.