»Hyvä on!» sanoi Danton. »Tunnen marseillelaisemme! Arvelinkin, että he juuri antaisivat hälytysmerkin.»
Naiset silmäilivät toisiaan pelästyneinä. Varsinkin Dantonin vaimon kasvoissa näki kaikki kauhun merkit.
»Hälytysmerkki?» virkkoi rouva Robert. »Palatsiin hyökätään siis jo yöllä?»
Kukaan ei vastannut, mutta Camille Desmoulins, joka ensimmäisen läppäyksen jälkeen oli siirtynyt naapurihuoneeseen, palasi nyt pyssy kädessä.
Lucile parahti. Mutta oivaltaen, ettei hänellä ollut oikeutta tällä ratkaisevalla hetkellä heikentää miestä, jota hän rakasti, hän syöksyi rouva Dantonin vuodekomeroon ja polvistui itkemään.
Camille riensi hänen luoksensa.
»Älä pelkää», lohdutti hän, »minä en jätä Dantonia».
Miehet lähtivät ulos. Rouva Danton näytti kuolevan siihen paikkaan. Rouva Robert riippui miehensä kaulassa ja tahtoi ehdottomasti seurata häntä.
Naiset jäivät yksin. Rouva Danton istui musertuneena. Lucile oli polvillaan ja itki. Rouva Robert asteli edestakaisin ja puheli, huomaamatta, että jokainen hänen sanansa viilsi rouva Dantonin sydäntä:
»Kaikki tämä on Dantonin syytä! Jos mieheni kuolee, kuolen minä hänen kanssansa. Mutta sitä ennen minä surmaan Dantonin!»