Pétion selosti osapuilleen, millainen oli tilanne kaupungissa.
»Eikö teillä ole muuta sanottavaa, hyvä herra.» kysyi kuningas.
»Ei, sire», vastasi Pétion.
Kuningas silmäili Pétionia tiukasti.
»Ei muuta… eikö mitään muuta?»
Pétion tuijotti kuninkaaseen käsittämättä laisinkaan tämän vaateliaita kysymyksiä. Kuningas puolestaan odotti, että Pétion kohottaisi käden silmälleen. Kuten muistettaneen, Pariisin pormestarin piti sillä merkillä ilmaista, että kuningas voisi luottaa häneen niiden kahdensadantuhannen frangin korvaukseksi, jotka hän oli saanut.
Pétion raapi korvansa taustaa, muttei kohottanut sormea silmälleen. Kuningasta oli siis puijattu. Joku lurjus oli pannut rahat omaan taskuunsa.
Kuningatar astui huoneeseen. Hän tulikin hyvään aikaan, sillä kuningas ei tiennyt, mitä kysyisi Pétionilta, ja Pétion odotteli uusia kysymyksiä.
»No», kuiskasi kuningatar, »onko hän ystävämme?»
»Ei», vastasi kuningas, »hän ei ole antanut minkäänlaista merkkiä».