Muuan paikalla ollut valtuuston komisaari käsitti, etteivät nuo äänet saisi jatkua. Hän nousi eräälle korokkeelle, puhui kansalle ja kehoitti sitä poistumaan.
Juuri kun kansa ehkä olisi noudattanut tätä kehoitusta, palasi kaupungintaloon lähetetty nimikirjoitusten toteaja, joka ilmoitti, että määräys oli pätevä ja sen esittäjä, niineltään Suleau, oli päästettävä vapaaksi.
Se oli sama Suleau, jonka olemme tavanneet prinsessa de Lamballen iltakutsuissa; Gilbert piirsi silloin Ludvig XVI:n nähtäväksi giljotiinin kuvan, ja Marie-Antoinette tunsi tässä oudonnäköisessä kojeessa saman tuntemattoman laitteen, jonka Cagliostro oli näyttänyt hänelle vesikarahvissa Tavernayn linnassa. [Salaliittolaiset, 11. ja 12. luku. — Suom.]
Kun Suleaun nimi mainittiin, kohotti joukosta muuan nainen päätänsä ja alkoi huutaa raivoissaan:
»Suleau! Apostolien tekojen päätoimittaja? Suleau, Liègen vapauden tukehduttajia!… Tänne Suleau! Minä vaadin Suleaun kuolemaa!»
Joukko teki tilaa pienelle, hennolle naiselle, joka oli pukeutunut amatsooniksi kansalliskaartilaisen asuun ja sitaissut vyölleen sapelin. Hän sysäsi valtuuston komisaarin alas korokkeelta ja nousi hänen paikalleen..
Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaikkien nähtäväksi, kun joukosta kuului huuto:
»Théroigne!»
Théroigne oli siihen aikaan hyvin suosittu nainen. Hänen toimeliaisuutensa lokakuun 5 ja 6 päivänä, hänen vangitsemisensa Brysselissä, hänen vaiheensa Itävallan vankiloissa ja hänen esiintymisensä kesäkuun 20 päivänä olivat tehneet hänet niin suosituksi, että Suleau oli pilalehdessään pannut hänen rakastajakseen kansalaisen Populuksen, siis koko kansan.
Siinä oli kaksinkertainen viittaus Théroignen kansanomaisuuteen ja hänen kevytmielisiin tapoihinsa, joita väitettiin ylen turmeltuneiksi.