Kaikki Pariisin kirkonkellot läppäilivät vimmatusti ja Notre-Damen jättiläiskello kuului jyhkeänä kumahteluna näiden vaskiäänten seasta.
Elokuun paahtava aurinko kimmelsi tuhansina väikkeinä kiväärien piipuissa ja keihäitten rautakärjissä. Ja etäisen ukonjymyn lailla kolisi tykistö raskaasti katukivillä.
»No, madame?» sanoi Röderer.
Noin viisikymmentä henkilöä oli ryhmittynyt kuninkaan taakse. Kuningatar silmäili kauan näitä miehiä. Se katse näytti etsivän itsekunkin sydämestä, paljonko siinä oli jäljellä uhrautuvaa alttiutta. Ja kun onneton nainen ei tiennyt, kenelle puhuisi, eikä mitä rukoilisi, otti hän lapsensa käsivarsilleen ja näytti häntä sveitsiläisupseereille, kansalliskaartin upseereille ja aatelismiehille.
Hän ei ollut enää kuningatar, joka rukoili valtaistuinta perilliselleen, vaan epätoivoinen äiti, joka liekkien keskellä huutaa: »Kuka pelastaa lapseni?»
Sillaikaa kuningas puheli hiljaa kommuunin asiamiehen kanssa, tai oikeammin Röderer toisti, mitä oli jo sanonut kuningattarelle.
Kaksi tuiki erilaista ryhmää oli muodostunut kuninkaallisten henkilöitten ympärille: kuninkaan ryhmä, kylmä ja vakava, joka tuntui kannattavan Rödererin ehdotusta, ja kuningattaren ryhmä, toimelias, intomielinen, runsaslukuinen joukko nuoria sotureita, jotka heiluttivat hattujaan, paljastelivat sapeleitaan, kohottivat kätensä kruununprinssiin päin ja suutelivat polvistuneina kuningattaren hameenhelmaa, vannoen kuolevansa hänen ja hänen poikansa puolesta.
Tämä innostus valoi kuningattareen hitusen verran uutta toivoa.
Tällöin kuninkaan seurue liittyi kuningattaren seurueeseen, ja kuningas, tapansa mukaan välinpitämättömänä, joutui näiden yhdistyneitten ryhmien keskukseksi. Ehkä hänen tyyneytensä oli rohkeutta.
Kuningatar sieppasi sveitsiläisten päällikön, herra Maillardotin, vyöstä kaksi pistoolia, ojensi ne kuninkaalle ja sanoi: