Nämä sanat merkitsivät kaikille muille naisille; »Jätän teidät oman onnenne nojaan.»
Rouva Campan odotteli kuningatarta käytävässä, jonka kautta tämän oli kuljettava. Kuningatar huomasi hänet.
»Odottakaa minua huoneistossani», sanoi hän. »Tulen teitä tapaamaan tai lähetän jonkun noutamaan teitä… Jumala ties, minne!»
Sitten hän kumartui kuiskaamaan rouva Campanille:
»Voi, olisipa nyt torni meren rannalla!»
Hylätyt aatelismiehet silmäilivät toisiaan ja näyttivät sanovan:
»Tuotako kuningasta puolustaaksemme olemme tulleet tänne kuolemaan?»
Herra de la Chesnaye ymmärsi tämän mykän kysymyksen.
»Ei, hyvät herrat, olemme puolustamassa kuninkuutta. Ihminen kuolee, aate on kuolematon!»
Poloiset naiset — ja niitä oli paljon, monet kun olivat kaikkensa ponnistaen raivanneet itselleen tien palatsiin — olivat kauhusta jähmettyneet. Olisi luullut näkevänsä yhtä monta marmoripatsasta kuin oli naisia käytävien ja portaitten nurkkauksissa.
Vihdoin kuningaskin suvaitsi ajatella niitä, jotka hän hylkäsi.
Portaitten juurella hän pysähtyi.