»Herra de Charny, miksi nuo ihmiset haluavat surmata äidin?»
Muuan jättiläisen kokoinen piikkimies, joka huusi muita äänekkäämmin: »Alas Veto, kuolema Itävallattarelle!» koetti piikillään sohien tavoittaa milloin kuningatarta, milloin kuningasta.
Sveitsiläissaattue oli vähitellen tungettu syrjään, ja kuninkaallista perhettä suojasivat enää vain ne kuusi aatelismiestä, jotka olivat lähteneet sen mukana Tuilerieista, Charny ja kansalliskokouksen lähetystö, joka oli tullut sitä noutamaan.
Jäljellä oli vielä kolmenkymmenen askelen taival tiheäksi sulloutuneen väkijoukon halki. Oli ilmeistä, että tavoiteltiin kuninkaan ja etenkin kuningattaren henkeä.
Taistelu alkoi portaitten juurella.
»Hyvä herra», sanoi Röderer Charnylle, »pankaa miekka tuppeen tai minä en vastaa mistään».
Charny totteli sanaakaan lausumatta.
Kuninkaan seurue liikkui joukon mukana kuten myrskyn riehuessa vene kiikkuu laineilla. Virta vyöryi sentään yhä kansalliskokoukseen päin. Kuninkaan itsensä täytyi kerran työntää syrjään mies, joka heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. Pikku kruununprinssi oli tukehtumaisillaan; hän vaikeroi ja kohotti käsiään kuin apua huutaakseen.
Muuan mies syöksyi esille ja riuhtaisi lapsen hänen äitinsä sylistä.
»Herra de Charny», huusi kuningatar. »Jumalan tähden, pelastakaa poikani!»