Kello oli tällöin kaksi iltapäivällä.
Katsokaamme, mitä sillä välin oli tapahtunut kansalliskokouksessa ja mikä oli aiheuttanut määräyksen, että ammunta oli lopetettava, minkä piti lauhduttaa voittajien raivoa ja seppelöidä voitetut kunnialla.
Kun Feuillants-portti oli sulkeutunut kuningattaren takana ja kuningatar oli puoliavoimesta ovesta nähnyt rautakankien, pistinten ja piikkien uhkaavan Charnyta, oli hän huudahtanut ja ojentanut kätensä ovea kohden. Mutta saattoväki tempasi hänet mukaansa saliin päin, ja kun äidin vaisto samalla kiihoitti häntä sinne, missä hänen lapsensa oli, seurasi hän kuningasta kansalliskokouksen istuntosaliin.
Siellä odotti häntä suuri ilo. Hän näki poikansa istumassa puheenjohtajan pöydällä. Mies, joka oli kantanut hänet sisälle, heilutteli voitonriemuisesti punaista myssyään nuoren prinssin pään päällä ja huusi iloisena:
»Minä olen pelastanut valtiaitteni pojan! Eläköön hänen korkeutensa kruununprinssi!»
Kun kuningatar näki poikansa olevan turvassa, palasivat hänen ajatuksensa heti Charnyyn..
»Hyvät herrat», sanoi hän, »muuan kaikkein urheimpia upseereitani, kaikkein uskollisimpia palvelijoitani on jäänyt oven ulkopuolelle kuolemanvaaraan. Pyydän teitä rientämään hänen avukseen.»
Viisi kuusi edustajaa kiiruhti ulos.
Kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe ja heidän seuralaisensa siirtyivät ministerien istuimille.
Kansalliskokous otti heidät vastaan seisomaan nousten. Se ei merkinnyt suinkaan kruunatuille päille osoitettua kohteliaisuutta, vaan onnettomuuden kunnioittamista.