Ennen istuutumistaan kuningas viittasi kädellään haluavansa puhua.
»Olen tullut tänne», sanoi hän hiljaisuuden vallitessa, »estääkseni suuren rikoksen tapahtumasta. Olen arvellut, etten voisi saada parempaa turvaa muualta kuin teidän keskuudestanne.»
»Sire», vastasi Vergniaud, joka sinä päivänä oli puheenjohtajana, »voitte luottaa kansalliskokouksen lujuuteen. Sen jäsenet ovat vannoneet kuolevansa puolustaessaan kansan oikeuksia ja perustuslain mukaisia hallintoelimiä.»
Kuningas istuutui.
Juuri sillä hetkellä kajahti hirveä yhteislaukaus Maneesin porttien kohdalla. Kapinallisten joukkoon liittyneet kansalliskaartilaiset ampuivat Feuillants-pengermältä kapteenia ja niitä sveitsiläisiä, jotka olivat saattaneet kuninkaallista perhettä.
Muuan kansalliskaartin upseeri, joka arvatenkin oli menettänyt malttinsa, syöksyi kuohuissaan istuntosaliin huutaen:
»Sveitsiläiset tulevat! Meidät on saarrettu!»
Kansalliskokous luuli aluksi, että sveitsiläiset olivat tukehduttaneet kapinan ja marssivat nyt voittajina Maneesiin vapauttaakseen kuninkaansa — Ludvig XVI olikin sillä hetkellä pikemmin sveitsiläisten kuin ranskalaisten kuningas.
Koko sali nousi seisaalleen kuin yhtenä miehenä. Kansanedustajat, parvekeyleisö, kansalliskaartilaiset, kirjurit, kaikki kohottivat kätensä ja huusivat:
»Mitä tapahtuneekin, me vannomme elävämme ja kuolevamme vapaina!»