Kuninkaalla ja hänen perheellään ei ollut mitään yhteistä tähän valaan. He jäivätkin istumaan. Kolmentuhannen suun päästämä huuto kulki kuin myrskyvihuri heidän päänsä yli.
Erehdys ei tullut pitkäaikaiseksi, mutta tämä innostuksen hetki oli vaikuttanut ylevältä.
Neljännestuntia myöhemmin kuului uusi huuto:
»Palatsi on vallattu! Hyökkääjät marssivat kansalliskokoukseen surmatakseen kuninkaan!»
Silloin samat miehet, jotka kuninkuutta vihaten olivat juurikään vannoneet kuolevansa vapaina, nousivat yhtä yksimielisesti kuin äskenkin vannomaan puolustavansa kuningasta kuolemaan asti. Samalla hetkellä kehoitettiin sveitsiläisten kapteenia Dürleriä kansalliskokouksen nimessä luopumaan aseistaan.
»Minä palvelen kuningasta enkä kansalliskokousta», vastasi kapteeni.
»Missä on kuninkaan määräys?»
Kansalliskokouksen läheteillä ei ollut kirjallista määräystä.
»Olen saanut valtuuteni kuninkaalta», jatkoi Dürler, »ja vain kuninkaalle annan sen takaisin».
Hänet vietiin melkein väkivalloin kansalliskokoukseen. Hän oli ruudinsavun mustaama ja yltyleensä veressä.
»Sire», sanoi hän, »minua kehoitetaan laskemaan aseet. Onko se kuninkaan tahto?»