»Hyvä on», sanoi kuningas, »olemme valmiit siirtymään sinne».
»Vahtimestarit», virkkoi Vergniaud, »opastakaa kuningas Logographen aitioon».
Vahtimestarit riensivät noudattamaan käskyä. Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe poistuivat salista samaa tietä, jota olivat tulleetkin, ja joutuivat käytävään.
»Mitä on tuossa permannolla?» kysyi kuningas. »Se näyttää vereltä!»
Vahtimestarit eivät vastanneet. Mikäli tahrat tosiaankin olivat veritahroja, eivät he kaiketikaan tienneet, kuinka ne olivat permannolle ilmestyneet. Omituista kyllä, tahrat olivat isompia, ja niitä oli tiheämmässä, mitä lähemmäksi tultiin aitiota.
Säästääkseen kuningatarta näkemästä näitä inhoittavia merkkejä kuningas kiirehti askeliaan ja aukaisi itse aition oven.
»Madame, astukaa sisään», kehoitti hän.
Kuningatar meni hänen ohitseen, mutta astuessaan kynnykselle hän parahti kauhistuksesta, nosti kädet silmilleen ja horjahti taaksepäin. Veritahrat saivat selityksensä: aitioon oli tuotu miehen ruumis, johon kuningatar kiireissään oli ollut vähällä satuttaa jalkansa.
»Kas, se on poloisen kreivi de Charnyn ruumis!» sanoi kuningas samalla äänellä, jolla hän oli varemmin sanonut: »Kas, se on poloisen herra Mandatin pää!»
Se oli tosiaankin kreivin ruumis. Kansanedustajat olivat riistäneet sen murhaajien käsistä ja käskeneet viedä sen Logographen aitioon aavistamatta, että sinne sijoitettaisiin kymmentä minuuttia myöhemmin kuninkaallinen perhe.