Ludvig XV:n patsaan juurelta jyrähti kaksi tykinlaukausta, ja niiden haulipanokset hajoittivat joukon kolmeen ryhmään.
Yksi ryhmä pakeni bulevardeille ja kohtasi matkalla santarmiston, joka oli tulossa Capucines-piirin pataljoonan kanssa.
Pakolaiset luulivat pelastuneensa. Herra de Villiers, santarmiston entinen ajutantti, juoksi kädet koholla muuatta ratsumiestä kohden ja huusi: »Apuun, ystävät!»
Ratsumies tempasi pistoolinsa ja ampui hänen päänsä puhki. Tämän nähdessään kolmekymmentä sveitsiläistä ja yksi aatelismies, joka oli entinen kuninkaan hovipoika, pakenivat meriministeriön taloon. Siellä he neuvottelivat, mitä olisi tehtävä.
Sveitsiläiset päättivät antautua ja nähdessään kahdeksan sanskulotin lähestyvän he laskivat kiväärit jalalle ja huusivat: »Eläköön kansa.»
»Haa, petturit!» vastattiin heille. »Te antaudutte, koska huomaatte olevanne satimessa. Te huudatte eläköötä kansalle, koska luulette sen huudon pelastavan teidät! Ei, ei armoa!»
Ja samassa kaksi sveitsiläistä kaatui, toinen piikin lävistämänä, toinen luodin surmaamana.
Heti katkaistiin heidän kaulansa, ja päät pantiin kahden piikin kärkeen.
Sveitsiläiset raivostuivat kahden toverinsa surmaamisesta, kohottivat jälleen kiväärinsä ja laukaisivat kaikki yhtaikaa. Kahdeksasta laukauksesta seitsemän kaatui kuolleena tai haavoittuneena. Sitten sveitsiläiset ryntäsivät isoon porttikäytävään suojaa hakeakseen, mutta joutuivat tykinsuun eteen.
He peräytyivät. Tykki siirtyi sitä mukaa. Miehet kasaantuivat pihan nurkkaan. Tykki käännettiin, sen piippu suunnattiin miehiin päin ja laukaistiin. Kahdeksastakolmatta kaatui kolmekolmatta.