Ei siis kummasteltane, että silloisessa mielentilassaan Pitou sanoi Billotille nopeat hyvästit ja riensi katsomaan, kuinka Catherine ja pikku Isidor jaksoivat.
Matkalla Haramontiin hänen oli sivuutettava Clouis-kallio. Sadan askelen päässä ukko Clouisin majasta hän tapasi sen isännän, joka oli matkalla kotiinsa, jänis metsästysrepussaan.
Nyt oli näet hänen jänispäivänsä.
Muutamin sanoin ukko Clouis kertoi Pitoulle, että Catherine oli tullut pyytämään entistä tyyssijaansa asunnokseen ja että hän oli sen heti luovuttanut tyttö-rukalle. Poloinen Catherine oli itkenyt haikeasti astuessaan huoneeseen, missä hänestä oli tullut äiti ja missä Isidor oli antanut hänelle niin hellät todistukset rakkaudestaan.
Mutta kaikessa tässä surussa oli jotakin suloista. Ken on kokenut suurta surua, tietää, että julmia ovat ne hetket, jolloin kyynelet eivät pääse vuotamaan, ja onnellisia, suloisia ne hetket, jolloin kyynellähteet uudelleen hersyvät.
Astuessaan majan kynnykselle Pitou näki Catherinen istuvan vuoteensa laidalla, posket kosteina, lapsi sylissä.
Pitoun huomatessaan Catherine laski lapsen polvilleen ja kurkotti molemmat kätensä ynnä otsansa nuorukaiselle. Ylen iloisena Pitou tarttui hänen käsiinsä ja suuteli hänen otsaansa. Lapsi oli hetken ajan suojassa holvikaaren alla, jonka muodostivat nämä toisiinsa liittyneet kädet ja äidin otsalle painuneet Pitoun huulet.
Sitten Pitou polvistui Catherinen eteen, suuteli lapsen kätösiä ja sanoi:
»Ah, neiti Catherine, olkaa levollinen! Minä olen rikas, herra
Isidorilta ei tule puuttumaan mitään!»
Pitoulla oli viisitoista louisdoria. Sitä hän nimitti rikkaudeksi.