Catherine, joka oli sydämeltään ja sielultaan hyvä, osasi panna arvoa kaikelle, mikä oli hyvää.
»Kiitos, herra Pitou», sanoi hän, »uskon teitä ja olen onnellinen voidessani luottaa teihin, sillä te olette ainoa ystäväni. Jos te hylkäätte meidät, olemme maailmassa ypö yksin. Mutta te ette hylkää meitä milloinkaan, ettehän?»
»Voi, rakas neiti», sanoi Pitou nyyhkyttäen, »älkää puhuko minulle sellaisista asioista! Te saatte minut itkemään sydämen kyyneliä!»
»Olen väärässä», huudahti Catherine, »olen väärässä… suokaa anteeksi!»
»Ei, ei, olette ihan oikeassa», vakuutti Pitou. »Minä päinvastoin olen hupsu itkiessäni näin.»
»Herra Pitou», sanoi Catherine, »kaipaan ulkoilmaa. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja menkäämme hetkeksi kävelemään isojen puiden alle… Luulen sen virkistävän minua.»
»Minua myöskin, hyvä neiti», lisäsi Pitou, »sillä pelkään tukehtuvani».
Lapsi puolestaan ei kaivannut ulkoilmaa. Se oli juurikään saanut runsaan ravinnon äidin rinnoista ja kaipasi nyt vain unta.
Catherine nukutti sen vuoteelle ja tarttui Pitoun käsivarteen.
Viittä minuuttia myöhemmin he olivat metsän jyhkeiden puiden varjostossa, siinä komeassa temppelissä, jonka Herra on rakentanut luonnolle, jumalaiselle, ikuiselle tyttärelleen.