Tällä kävelymatkalla, jolloin Catherine nojasi hänen käsivarteensa, Pitou tuli tahtomattaan muistelleeksi sitä kävelyretkeä, jolloin hän kaksi ja puoli vuotta sitten, helluntaipäivänä, oli vienyt Catherinen tanssisaliin ja nähnyt suureksi mielihaikeakseen Isidorin tanssivan hänen kanssaan.
Kuinka paljon olikaan tapahtunut näinä kahtena vuotena! Olematta
Voltairen tai Rousseaun kaltainen ajattelija Pitou oivalsi, että hän ja
Catherine olivat vain hiukkasia tässä tapahtumien ryöpyssä.
Mutta näillä vähäpätöisillä hiukkasillakin oli omat ilonsa ja murheensa, kuten isoisilla, kuten ruhtinailla, kuten kuninkaalla, kuten kuningattarella. Sama mylly, joka kohtalon käyntiin panemana rusensi kruunut ja jauhoi valtaistuimet tomuksi, oli rusentanut ja jauhanut tomuksi Catherinen onnen, ikäänkuin hän olisi istunut valtaistuimella ja pitänyt kruunua päässänsä.
Näiden kahden vuoden aikana se vallankumous, jossa Pitou tietämättään oli ollut niin tarmokkaasti mukana, oli vaikuttanut hänen asemassaan seuraavanlaisen muutoksen.
Kaksi ja puoli vuotta sitten Pitou oli pieni, poloinen maalaispoika, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, jonka Billot oli ottanut taloonsa ja Catherine suojelukseensa ja joka oli uhrattu Isidorin hyväksi.
Tänään Pitou merkitsi valtaa. Hänellä oli sapeli kupeella ja olkalaput, ja häntä nimitettiin kapteeniksi. Isidor oli surmattu, ja hän, Pitou, oli nyt Catherinen ja pikku lapsen suojelija.
Dantonilta kysyi kerran joku: »Mikä on vallankumouksenne päämäärä?» Danton vastasi: »Alentaa ne, jotka ovat ylhäällä, ja ylentää ne, jotka ovat alhaalla!» Tämä vastaus oli tarkan täsmällinen, ainakin Pitoun vaiheihin nähden.
Mutta vaikka tämänsuuntaiset ajatukset myllersivätkin Pitoun aivoissa, ei tämä jalo, kaino nuorukainen millään lailla vedonnut asemaansa, vaan, kuten olemme nähneet rukoili polvistuneena Catherinelta lupaa saada suojata häntä ja hänen lastansa.
Catherine puolestaan, kuten kaikki kärsivät sydämet, osasi arvioida asiat hienommin surunsa kuin ilonsa päivinä. Pitousta, joka Catherinen onnen aikoina oli ollut vain vähäpätöinen, kiltti nuori poika, oli nyt tullut se verraton mies, jollainen hän todella olikin, hyvä, vilpitön, uhrautuva ystävä. Siitä johtui, että kun nuori nainen oli onneton ja tarvitsi ystävää, hän oivalsi, että Pitou oli juuri se ystävä, jota hän kaipasi, ja että Pitou, jonka hän oli aina ottanut vastaan ojennetuin käsin ja huulilla suloinen hymy, nyt pääsi kokemaan elämää, jommoisesta hän ei ollut milloinkaan haaveillut, ei edes paratiisiunissaan.
Sillaikaa Billot — mainitsematta kertaakaan tyttärensä nimeä — korjaili satoaan ja hautoi ajatusta päästä lakiasäätävän kansalliskokouksen jäseneksi. Yksi ainoa mies olisi voinut tehdä hänen ehdokkuutensa kiistanalaiseksi, jos häntä olisi kannustanut samanlainen kunnianhimo, nimittäin kreivi de Charny, joka Andréensa kanssa oli sulkeutunut Boursonnesin linnaan ja hekumoi odottamattoman onnensa iloissa. Kreivi de Charny, joka oli unohtanut koko maailman ja arveli maailmankin unohtaneen hänet, ei edes ajatellut sitä.