Sillaikaa kun naiset raatelivat hänen huulensa riekaleiksi, koska ne olivat lausuneet herjaavat, vallankumoukselliset sanat: »Eläköön vapaus!» hyppelivät miehet hänen vatsallaan ja kivittivät häntä kuten ennen muinoin pyhä Stefanus oli kivitetty.
Verisin huulin Lescuyer voihki:
»Armoa, veljet! Ihmisyyden nimessä, sisaret, sallikaa minun kuolla!»
Hän pyysi liikaa. Hänet tuomittiin elämään kuolemantuskissa, joita jatkui iltaan asti. Mies-poloinen sai tyhjentää pohjaan asti kuoleman katkeran kalkin!
Tällaiset uutiset saapuivat lakiasäätävään kansalliskokoukseen vastaukseksi Fauchetin ihmisystävälliseen ehdotukseen.
Seuraavana päivänä saapui tosin toisenlainen uutinen.
Duprat ja Jourdan olivat saaneet kuulla, mitä kirkossa oli tapahtunut.
Kuinka he saisivat koolle hajaantuneet miehensä?
Duprat keksi keinon: piti soittaa sitä kuuluisaa hopeakelloa, joka pantiin heläjämään vain kahdessa tilaisuudessa, paavia vihittäessä ja — hänen kuollessaan. Sen kellon ääni oli omituinen, salaperäinen ja harvoin kuultu.
Kellon kumahtelu vaikutti kahdella vastakkaisella tavalla.