Sen henki oli täydellisesti sopusoinnussa Pariisin deparmentin hengen kanssa.
Se oli Barnaven, Lafayetten, Lamethin, Duportin, Baillyn henki —
Baillyn, joka yhä oli pormestari, mutta pian lakkaisi olemasta.
Pappeja koskevaa asetusta he sanoivat »asetukseksi, joka soti kansan omaatuntoa vastaan», ja emigrantteihin tähdättyä päätöstä he pitivät »asetuksena, joka soti sukusiitosta vastaan», keinona, jolla koetettiin käyttää kuninkaan valtaa.
Feullantti-kerho valmisti ja Pariisin johto allekirjoitti näiden kahden päätöksen johdosta vastalauseen, jossa Ludvig XVI:tta pyydettiin panemaan kieltonsa pappeja koskevaa asetusta vastaan.
Kuten muistettaneen, perustuslaki varasi Ludvig XVI:lle tämän veto-oikeuden.
Kuka varmensi nimellään tämän vastalauseen? Mies, joka ensimmäisenä oli hyökännyt papiston kimppuun, Mefistofeles, joka sorkkajalallaan oli murtanut jään, Talleyrand! Mies, joka »suurennuslasi-diplomatiallaan» ei aina nähnyt kyllin selvästi vallankumouksen eri asteita.
Huhu kuninkaan veto-aikeista levisi ennakkotietona.
Kordelierit lähettivät tuleen Camille Desmoulinsin, vallankumouksen keihäsmiehen, joka oli alati valmis sinkoamaan peitsensä maaliin.
Hän esitti nyt oman anomuksensa.
Mutta koska hän oli avuton änkyttäjä, milloin hän yritti puhua, antoi hän sen Fauchetin luettavaksi.