Kun Fauchet sen luki, taputettiin sille käsiä ensimmäisestä lauseesta loppuun asti.
Vaikeata olisi käsitellä tätä asiaa ivallisemmin ja ytimekkäämmin.
»Emme valita», sanoi Robespierren koulutoveri ja Dantonin ystävä, »emme valita perustuslakia, joka hyväksyy veto-oikeuden, emmekä kuningasta, joka turvautuu siihen; muistamme vain suuren valtiomiehen, Machiavellin, esittämän johtolauseen: 'Jos ruhtinaan tulisi luopua yksinvallasta, olisi kansa liian kohtuuton, liian julma pitäessään pahana, että hän hangoittelisi itsepintaisesti yleistä mielipidettä vastaan, koska on vaikeata ja luonnonvastaista pudota vapaaehtoisesti niin korkealta'.
— Tämän totuuden tajuten ja ottaen esimerkiksi itse Jumalan, jonka käskyt eivät ole mahdottomia, emme milloinkaan vaadi entiseltä valtiaalta, että hän rakastaisi kansan yliherruutta, mikä on hänelle mahdotonta, emmekä pidä pahana, että hän esittää kieltonsa nimenomaan kaikkein parhaita säädöksiä vastaan.»
Kuten on mainittu, kansalliskokous taputti käsiä, hyväksyi anomuksen ja päätti merkityttää sen pöytäkirjaan ja lähettää pöytäkirjan otteet departementteihin.
Illalla oli feuillantti-kerhossa mieltenkuohu.
Monet kerhon jäsenistä, jotka olivat samalla edustajia lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, olivat olleet poissa äskenmainitusta istunnosta.
Nämä poissaolleet hyökkäsivät seuraavana päivänä kansalliskokoukseen.
Heitä oli kaksisataa kuusikymmentä.
Edellisen päivän asetus kumottiin parvekeyleisön hoilatessa ja viheltäessä.
Näin syttyi taistelu kansalliskokouksen ja kerhon kesken. Siitä lähtien feuillantit nojautuivat yhä enemmän jakobiineihin, joita edusti Robespierre, ja Dantonin edustamiin kordeliereihin.