»Entä luonteeltaan, kyvyiltään, ansioiltaan?» ehätti kuningatar kysymään.
»Hän on hyvä ja ystävällinen, madame. Kukaan hänen vihamiehistään ei pysy hänen vihamiehenään kuultuaan hänen puhuvan neljännestunnin.»
»Minä tarkoitan hänen neroaan, hyvä herra — politiikkaa ei harrasteta pelkästään sydämellä.»
»Madame, sydän ei ole haitaksi, ei edes politiikassa. Teidän majesteettinne lausui sanan nero. Olkaamme varovaisia sen sanan käytössä, madame. Rouva de Staël on suuri kyky, mutta ei kohoa nerouteen saakka. Jotakin raskasta, mutta tukevaa, jotakin kömpelöä, mutta voimakasta on painamassa hänen jalkojaan, kun hän haluaa nousta lentoon. Hänen ja Jean-Jacquesin, hänen oppimestarinsa, välillä on sama ero kuin raudalla ja teräksellä.»
»Puhutte hänen kyvyistään kirjailijattarena, hyvä herra. Mainitkaa jotakin myös politiikkaa harrastavasta naisesta.»
»Siinä mielessä, madame, käsittääkseni rouva de Staëlille annetaan suurempi merkitys kuin hän ansaitsee. Mounierin ja Lallyn lähdettyä maasta hänen salongistaan on tullut puoliylimyksellisen, kaksikamarisuutta ihannoivan englantilaispuolueen kokoontumispaikka. Koska hän itse on synnyltään porvarisnainen ja perinpohjin onkin, on hän taipuvainen palvomaan valtaylimyksiä. Hän ihailee englantilaisia, koska luulee Englannin kansaa erikoisen ylimykselliseksi. Hän ei tunne Englannin historiaa eikä sen hallitustavan koneistoa. Niinpä hän pitää ristiretkiajan aatelismiehinä vastaleivottuja ylimyksiä, eilispäivän nousukkaita. Muut kansat tekevät toisinaan vanhasta uutta, Englanti tekee yhtenään uudesta vanhaa.»
»Te arvelette siis, että sentapainen tunne on saanut rouva de Staëlin esittämään meille Narbonnen?»
»Ah, madame, tällä kerralla kaksi rakkautta on yhtyneinä: ylimystön ja ylimyksen rakkaus.»
»Te luulette siis, että rouva de Staël rakastaa Narbonnea hänen ylimyksellisen syntyperänsä takia?»
»Ei suinkaan hänen ansioittensa taida, mikäli ymmärrän!»