»Mutta kukaan ei ole niin vähän ylimys kuin Narbonne. Ei edes tiedetä, kuka hänen isänsä on.»
»Ah, se johtuu siitä, ettei uskalleta katsoa aurinkoon…»
»Kuulkaahan, herra Gilbert, minä olen nainen ja rakastan siis juoruja.
Mitä ihmiset sanovat herra de Narbonnesta?»
»Että hän on mässäilijä, urhea, henkevä…»
»Tarkoitan, mitä arvellaan hänen syntyperästään?»
»Kerrotaan, että kun jesuiittapuolue karkoitutti maasta Voltairen, Machaultin, d'Argensonin — yleensä ne, joita sanottiin filosofeiksi — sen täytyi taistella madame de Pompadouria vastaan. Sijaishallitsijan aikaiset perintötavat elivät vielä: tiedettiin, mitä isänrakkaus saa aikaan yhtyneenä erääseen toiseen rakkauteen. Silloin valittiin — jesuiitoilla on tarkka silmä sellaiseen valikointiin, madame — silloin valittiin muuan kuninkaan tyttäristä ja tältä vaadittiin, että hän uhrautuisi sukurutsaisesti sankarilliseen tekoon. Siitä polveutuu se kaunis ritari, jonka isää ei tunneta, kuten teidän majesteettinne sanoo, ei senvuoksi että hänen syntyperänsä häipyisi hämärään, vaan koska se uppoo valoon.»
»Te ette siis arvele, kuten jakobiinit, kuten esimerkiksi Robespierre, että herra de Narbonne on lähtöisin Ruotsin lähetystöstä?»
»Kyllä, madame, mutta hän on lähtenyt vaimon kammiosta eikä aviomiehen työhuoneesta. Jos olettaa, että herra de Staëlilla on jotakin osuutta tässä asiassa, pitäisi myös olettaa, että hän on vaimonsa mies… Oh, hyvä Jumala! Ei, se ei ole suinkaan lähettilään juonta, vaan rakastuneitten heikkoutta. Tarvitaan vain rakkautta, ja tämä suuri, ikuinen taikuri saa naisen panemaan tuon julkean elostelijan käteen vallankumouksen jättiläismiekan.»
»Tarkoitatteko miekkaa, jota herra Isnard suuteli jakobiini-kerhossa?»
»Ah, madame, tarkoitan miekkaa, joka häilyy päänne päällä.»