Dumouriez pysähtyi kynnykselle. Ovi sulkeutui hänen takanaan.
Kuningatar lähestyi häntä majesteetillisin elein ja suuttuneen näköisenä.
»Hyvä herra», aloitti hän iskien tapansa mukaan suoraan asian ytimeen, »te olette tällä hetkellä kaikkivoipa. Mutta se on kansan suosiota, ja kansa musertaa nopeasti epäjumalansa. Teillä kuuluu olevan paljon kykyä. Kyetkää siis ensiksikin käsittämään, ettemme me, kuningas ja minä, voi sietää kaikkia näitä uudistuksia. Teidän perustuslakinne on eräänlainen ilmapumppu. Kuninkuus tukehtuu siihen ilman puutteesta. Olen kutsuttanut teidät tänne sanoakseni teille, että teidän on, ennenkuin menette pitemmälle, määrättävä kantanne ja valittava joko meidät tai jakobiinit.»
»Madame», vastasi Dumouriez, »olen lohduton siitä tuskallisesta luottamuksesta, jota teidän majesteettinne on osoittanut minulle, mutta koska arvasin, että kuningatar oli kätkeytynyt oviverhon taakse, tiesin odottaa, mitä nyt on tapahtunut».
»Olette siis myöskin valmistunut vastaamaan?» sanoi kuningatar.
»Niin olen, madame. Olen kuninkaan ja kansan välittäjä, mutta ennen kaikkea kuulun isänmaalle.»
»Isänmaalle, isänmaalle!» kertasi kuningatar. »Kuningas ei ole siis enää mitään, koska koko maailma kuuluu isänmaalle eikä kukaan hänelle!»
»Kyllä, madame, kuningas on alati kuningas, mutta hän on vannonut valan perustuslaille, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin se vala vannottiin, kuninkaan tulee olla perustuslain ensimmäisiä orjia.»
»Pakotettu vala, hyvä herra! Se ei ole vala eikä mikään!»
Dumouriez oli vaiti tovin ja etevänä näyttelijänä silmäili kuningatarta syvästi säälien.