Mitä markiisittareen tulee, hän lysähti kokoon tuon masentavan uutisen kuullessaan. Jo ensi silmäyksellä hänelle selveni mitä kauheita seurauksia tästä iskusta oli hänelle ja hänen lapsenlapselleen. Kaikki hänen tulevaisuuden toiveensa, lepo, mukavuus ja ylellisyyden nautinnot olivat olleet Henrik de Sennones'ista riippuvaiset. Hän oli perustanut kaikki laskelmansa viimeiseen Guadeloupesta saapuneeseen kirjeeseen, jossa Henrik oli tehnyt selkoa rahallisesta asemastaan. Ja nyt oli kaikki hukassa. Henrik oli kuollut, timantit myydyt, onnettoman perheen kaikki tulolähteet ehtyneet. Heillä ei ollut enää mitään jäljellä, ei kerrassaan mitään, varsinkaan ei markiisittaren mielestä, sillä hän ei tietänyt mitään Cécilen ansioista, joista perhe jo pari kuukautta oli elänyt. Aspasia neiti yksin oli arvannut mistä rahat saatiin ja oli, peläten köyhyyttä, ilmoittanut markiisittarelle haluavansa erota palveluksesta ja lähteä maalle lepäämään muka huonontuneen terveytensä tähden.
Markiisittaren suru oli suurempi kuin Cécile olisi voinut odottaa, ja lapsiparka, joka ei voinut aavistaakaan tämän surun todellisia vaikutteita, tunsi siitä lievennystä. Nähdessään isoäidin horjuvan heitä kohdanneen iskun kovuudesta Cécile koetti karaistua tukeakseen häntä. Aspasia neidin avulla hän saattoi markiisittaren takaisin hänen huoneeseensa ja auttoi hänet vuoteeseen.
Mutta Cécile ei voinut tyytyä tähän kylmään ja viralliseen tiedonantoon. Hän tahtoi tarkempia tietoja sulhasensa kuolemasta ja halusi selitystä siihen, mitä tietä kirje oli ministeristöön saapunut. Sanalla sanoen, lapsi parka ei vielä suostunut uskomaan, vaan vaati suullisia todisteita.
Kirjeissä oli meriministeristön leima. Sinne hänen siis oli kääntyminen, jos mieli päästä asian perille.
Hän jätti isoäitinsä Aspasia neidin huostaan, heitti kiireesti harson hattunsa ympäri ja pisti vasta saapuneen tuhoisan kirjeen taskuunsa; sitten hän kiiruhti portaita alas ja heittäytyi ajurinvaunuihin käskien ajaa meriministeristöön.
Saavuttuaan portille hän näytti kirjeensä ovenvartijalle ja kysyi mistä toimistosta se oli lähtenyt. Hänelle vastattiin, että se tuli sihteerinvirastosta.
Cécile meni sinne ja pyysi puhutella sitä virkamiestä, jonka lähettämä kirje oli.
Virkamies ei ollut vielä saapunut. Cécilen täytyi odottaa. Liikkumattomana ja kylmänä hän siellä istui, silmät kuivina. Hän ei ollut vuodattanut kyyneltäkään siitä asti, kun kirje oli hänelle annettu.
Vihdoin virkamies saapui. Hän selitti nuorelle tytölle, että kirje oli tullut Plymouthista, jonka satamaan Anna-Bell oli laskenut ankkurinsa palattuaan Guadeloupesta ja että sitä oli seurannut näin kuuluva tiedonanto:
"Kun kreivi Henrik de Sennones kuoli Anna-Bell laivalla maaliskuun 28 p:nä 1805 ja kun hänellä ei meidän tietääksemme ole sukulaisia Englannissa, pyydämme Ranskan hallitusta ilmoittamaan hänen kuolemastaan neiti Cécile de Marsillylle, josta hän on usein puhunut laivan luotsille Samuelille sanoen mainitun neidin olevan hänen kihlatun morsiamensa. Kaikesta päättäen mainittu neiti asuu Ranskassa.