"Myötäliitetään kuolemantapausta todistava pöytäkirja."
Cécile kuunteli kaikkia näitä yksityiskohtia murtunein mielin, mutta kasvot kylminä ja jäykkinä kuten ennenkin. Hän kysyi virkamieheltä, tiesikö hän minne ruumis oli pantu.
Virkamies vastasi, että kun laivassa merimies tai matkustaja kuolee, ei ruumista pidetä laivassa, vaan se heitetään muitta mutkitta mereen.
Cécilestä tuntui, ikäänkuin hän näkisi salamanvälähdyksen valaisemana äärettömän valtameren kohisevan ja lainehtivan sellaisena kuin se oli näyttäytynyt hänelle hänen kävellessään Henrikin kanssa Boulognen rantakalliolla.
Hän kiitti virkamiestä saamistaan tiedoista ja lähti.
Kaikki oli nyt selvinnyt. Tuo pitkä aika, joka oli kulunut Henrikin kuolinpäivästä siihen hetkeen, jolloin ilmoitus oli saapunut hänelle ja jonka hän oli viettänyt tuskallisessa odotuksessa, oli virastolta kulunut hänen osoitteensa tiedustelemiseen. Virasto oli siinä suhteessa, noudattanut tavallista tapaansa, kun on kysymys vähäpätöisistä yksityisiä koskevista tiedonannoista. Sanomalehtiin oli pantu ilmoituksia, jotka eivät koskaan saapuneet Cécilen tietoon, hän kun ei sanomalehtiä lukenut. Sitten vihdoinkin oli keksitty kysyä kirjeenkantajilta, ja yksi niistä oli muistanut tuoneensa puolitoista vuotta sitten kirjeitä Cécile de Marsilly nimiselle neidille, jonka osoite oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Eipähän siinä mitään sen kummempaa ollut.
Cécile palasi kotiin, nousi portaita viidenteen kerrokseen ja aikoi soittaa, mutta huomasi samassa, ettei ovi ollutkaan lukossa. Otaksuen, että Aspasia neiti oli pistäytynyt jonkun naapurin luona käymään, meni hän sisään sulkematta hänkään ovea.
Ensi työkseen hän meni markiisitarta katsomaan. Tämä makasi vuoteessaan ja tuntui nukkuvan.
Cécile poistui hiljaa ja meni omaan huoneeseensa.
Siellä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, jonka laatikkoon hän oli kätkenyt ainoan aarteensa, Henrikin kirjeet.