Niistä hän valitsi yhden, jonka Henrik oli kirjoittanut Boulognesta, ja luki seuraavan sivun:
"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.
"Ah, tällä hetkellä, Cécile — suokoon Jumala minulle anteeksi tämän ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä — uskallan väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan, pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään; miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja toisiinsa.
"Ja sentähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.
"Ja sentähden, Cécile, on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa, sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin varmaankin tulevassa."
Niin on, kuiskasi Cécile. Oikeassa olet, Henrik. Näkemiin asti.
Tällä hetkellä Cécile kuuli huudon markiisittaren huoneesta. Hän lähti juoksemaan sinnepäin ja tapasi käytävässä Aspasia neidin, joka kalpeana ja vapisevana tuli häntä vastaan.
— Mitä on tapahtunut? huudahti Cécile.
Mutta Aspasia neiti ei osannut vastata mitään. Silloin Cécile juoksi isoäitinsä huoneeseen.
Markiisittaren pää oli luisunut tyynyltä, ja toinen käsi riippui hervotonna vuoteesta.