— Isoäiti kulta! huudahti Cécile tarttuen hervottomaan käteen.
Käsi oli kylmä.
Cécile nosti pään takaisin vuoteelle ja suuteli sitä kerta toisensa perästä rukoillen vastausta. Mutta turhaan. Vastausta ei kuulunut, ja käsi pysyi kylmänä. Markiisitar oli kuollut.
Aspasia neidin ollessa hetkisen ulkona markiisitar oli saanut halvauksen ja oli jo silloin ollut hengetönnä, kun Cécile, kotiin tultuaan, oli käynyt hänen huoneessaan ja luullut hänen nukkuvan.
Mutta hän oli kuollut kipua tuntematta, valitusta päästämättä, liikettä tekemättä; hän oli kuollut, niinkuin hän oli elänytkin, ajattelematta kuolemaa, yhtä vähän kuin hän oli eläessään elämää ajatellut. Hän oli kuollut hetkellä, jolloin elämä ensimäisen kerran oli muuttumaisillaan hänelle raskaaksi ja katkeraksi.
Merkillistä on, että kun sama henkilö yhtä aikaa joutuu kahden onnettomuuden alaiseksi, auttaa toinen näistä onnettomuuksista häntä toista kestämään. Cécilekin olisi kenties hetkeä aikaisemmin iäksi murtunut häntä kohdanneen ensimäisen iskun johdosta, mutta nyt hän ponnahti pystyyn uuden iskun sattuessa.
Ja mahdollista on sitäpaitsi, että isoäidin kuolema oli hänelle huojennukseksi, sillä se helpoitti hänelle erään tuuman toteuttamista, jota hän oli alkanut hautoa saatuaan tiedon Henrikin kuolemasta.
Kun Aspasia neiti näki, että markiisitar oli kuollut, sanoi hän surevansa niin suuresti, ettei tahtonut hetkeksikään enää jäädä taloon.
Cécile nousi isoäitinsä vuoteen äärestä, niissä oli polvillaan rukoillut, maksoi kamarineitsyelle hänen saatavansa ja kiitti häntä hänen monista markiisittarelle osoittamistaan palveluksista, joita ei voinut rahassa arvostella.
Sitten hän kääntyi talonomistajan puoleen pyytäen häntä pitämään huolta kaikista kuolemantapauksesta johtuvista toimenpiteistä. Tämä suostui mielellään auttamaan häntä, sillä nuori tyttö, vaikkei hän juuri lähestynyt ketään, oli siivolla ja hiljaisella käytöksellään voittanut kaikkien talon asukkaiden rakkauden ja kunnioituksen.