Alettiin jo lähestyä sitä paikkaa, missä Henrikin ruumis oli heitetty mereen. Samuel muisti lupauksensa ja käski kutsua Cécilen.
Nuori tyttö tuli heti kannelle. Hän oli muuttanut pukua ollen nyt aivan valkoisiin puettu, huntu päässä niinkuin morsiamella.
Samuel katseli häntä ihmetellen. Valkea morsiuspuku valtamerellä keinuvalla laivalla ja keskellä pimeätä yötä teki laivamieheen oudon vaikutuksen.
— Olemme siis jo lähellä, Samuel? kysyi nuori tyttö.
— Olemme, neiti. Puolen tunnin päästä joudumme sinne.
— Ja paikan tunnette, aivanko varmaan?
— Ei ole epäilemistäkään. Vaikka olisin kapteenin koneita käyttänyt, niin en olisi varmempi.
— En ole kysynyt teiltä mitään Henrikin viimeisistä hetkistä, Samuel, mutta tänä iltana haluaisin tietää minkälainen hänen kuolemansa oli.
— Mitä me siitä puhumme, neiti Cécile. Siitä vain joudutte pahalle mielelle, ja minä tulen teille vastenmieliseksi.
— Jos Jenny olisi kuollut, Samuel, kaukana luotanne, ettekö silloin haluaisi kuulla yksityiskohtia myöten hänen kuolemastaan ja ettekö olisi kiitollinen sille, joka teille antaisi noita tietoja?