— Tietysti olisin. Suurelta lohdutukselta se tuntuisi.
— Näettekös nyt, Samuel. Armotonta olisi kieltää minulta noita tietoja.
— Enhän minä toki kielläkään, neiti kulta. Pidinhän niin paljon Henrik herrasta, sillä hän oli aina niin ystävällinen ja hyvä minulle ja antoipa minulle vielä 3,000 frangia kodin perustamista varten, niin että saatoin mennä Jennyn kanssa naimisiin. Häntä minun tulee kiittää nykyisestä onnestani.
— Henrik parka! kuiskasi Cécile. — Hänellä oli niin hyvä sydän.
— Kun herra Smith, lääketieteen kandidaatti, tuli minulle sanomaan, että Henrik herra oli kipeä, panin heti erään laivamiehen sijaani ja menin häntä katsomaan. Voi surkeutta! Edellisenä iltana hän oli ollut hiukan pahoinvointinen, mutta yöllä kuume oli kohonnut, ja kun minä menin hänen luokseen, oli hän jo houreissa. Mutta keskellä houreitaan, neiti, hän tunsi minut ja alkoi puhua minulle teistä, sillä teidän kuvanne, neiti, teidän kuvanne oli ainoa valokohta hänen sekavissa unelmissaan.
— Hyvä Jumala! kuiskasi Cécile kyynelsilmin.
— Niin, ja sitten hän puhui pienestä englantilaisesta kodista ja puutarhan kukista ja Boulognesta. Ja morsiuspuvun hän mainitsi ja kuolinvaatteen, jonka te valmistitte kääreiksi teille kummallekin.
— Henrik parka! Totta hän puhui.
— Jo ensi hetkestä lähtien minä ymmärsin, että hän oli hukassa. Olinhan nähnyt niin monen miehen kuolevan samaan tautiin. Keltakuume ei hevillä päästä kynsistään. Eikä kukaan tahtonut häntä hoitaa, sillä kaikki pelkäsivät tartuntaa, ikäänkuin hänessä olisi ollut rutto. Ja senpätähden sanoin itsekseni: "Samuel, poikani, hädässä ystävä tutaan; sinun on nyt ryhdyttävä toimeen." Menin kapteenin puheille ja sanoin: "Herra kapteeni, pankaa toinen mies minun paikalleni, sillä minun on nyt oltava Henrik herran vuoteen vieressä, josta en hievahda, ennenkuin hän kuolee, poika parka."
— Kiitos Samuel! sanoi Cécile puristaen laivamiehen karkeaa kättä.