— Kapteeni hiukan esteli, sillä niinkuin tiedätte on keltakuume hyvin tarttuva tauti, ja hän pelkäsi minun puolestani. Olen näet luotettava luotsi. Mutta minä sanoin hänelle: "Älkäähän joutavia, herra kapteeni, olemmehan jo niin monta kertaa kulkeneet tätä tietä, että lapsikin ummessa silmin osaisi Plymouthiin takaisin. Tahdon vain sanoa teille, että jos minäkin vuorostani saan taudin ja kuolen, niin minulla on laukussani kolmetuhatta frangia rahoja, Henrik herran antamia. Niistä teidän tulee antaa toinen puoli vanhalle äidilleni, toinen Jennylle." — "Hyvä on, poikani", sanoi hän silloin. "Mene minne sydämesi käskee, äläkä pelkää! Jumala ei hylkää."
Cécile päästi huokauksen ja nosti katseensa taivaaseen.
— Olin ollut vain puoli tuntia poissa, ja jo tällä ajalla Henrik herran tila oli käynyt paljon huonommaksi. Hän ei enää oikein tuntenutkaan minua. Kuume oli hirvittävän kova. Lakkaamatta hän sanoi: "Minä hengitän tulta. Miksikä minun täytyy hengittää tulta?" Ja sitten hän tahtoi juoda. Teistä hän alati puhui, neiti Cécile. Hänet muka tahdottiin eroittaa teistä, mutta turhaa vaivaa! Olittehan te hänen vaimonsa ja kyllä kai te hänet löydätte vaikka mistä piilosta.
— Hän oli oikeassa, Samuel.
— Yö kului sillä tavalla. Koetin karkoittaa hänestä polttavan kuumeen houreet ja lohduttaa häntä puhumalla teistä, ja huomasin selvään, että vaikkei hän enää minua tuntenut, säpsähti hän joka kerta, kun mainitsin nimenne. Lääkäri kävi vähänväliä hänen luonaan, iski häneltä suonta ja pani sinappihauteita, mutta yhä vain päätänsä pudistaen. Nähtävästi hän teki tehtävänsä vain velvollisuudentunteesta, sillä näkihän hänkin, ettei enää voinut odottaa parantumista. Kolmannen päivän aamuna kuume alkoi lauhtua, mutta vieden elämän muassaan. Kuumeen kestäessä olin tuskin jaksanut pitää häntä vuoteessa, sillä hän pyrki yhtämittaa sängystään päästäkseen teidän luoksenne. Mutta kuumeen lauhduttua olisin pikkusormellani voinut estää häntä liikkumasta. Sillä nähkääs, neiti Cécile, syy ei ollut hänen heikkoudessaan eikä minun väkevyydessäni; kuolema siinä oli mahtisanansa sanonut.
— Hyvä jumala, sanoi Cécile, anna minulle anteeksi!
Samuel luuli kuulleensa väärin ja jatkoi:
— Heikkous yhä lisääntyi. Pari kertaa häntä vielä, puistatti niin kovasti, että olisi voinut, luulla hengen palaavan, mutta niin ei ollut. Päinvastoin jäähyväisensä sielu sanoi ruumiille, ja viisi minuuttia vaille kolme hän veti viimeisen henkäyksensä. Näen hänet vieläkin edessäni, neiti, yhtä hyvin kuin näen teidät tuossa. Hän nousi istualleen, katsoi terävästi ympärilleen, mainitsi teitä nimeltä ja kaatui vuoteelleen. Häntä ei enää ollut.
— Entä sitten, Samuel, entä sitten?
— No niin, sitten neiti… Juhlamenot eivät laivassa ole pitkiä, varsinkaan jos sairas on kuollut tarttuvaan tautiin. Pidin peiliä hänen suunsa edessä nähdäkseni, vieläkö hänessä oli henkeä. Ja kun ei ollut, niin mitä sitten… Menin kapteenille ilmoittamaan, että kaikki oli lopussa.