— Ei tällä kertaa, rouva, vaan köyhä, nuori tyttö, joka näyttää hyvin alakuloiselta ja tuntuu olevan pahoilla mielin.
— Ja mikä hänen nimensä on?
— Cécile.
— Cécile? Entä sukunimi?
— Ei hän muuta nimeä sanonut. Cécile vain.
— Eikö hänkään? naurahti prinssi. — Taitaapa olla tänään ristimänimien päivä.
— Ja mitä hän tahtoo? kysyi Fernande.
— Hän tahtoo näyttää rouvalle jotakin, johon rouva varmaankin suuresti ihastuu. Sanoin hänelle ensin, ettei maksanut vaivaa puhua siitä rouvalle, koska tiesin, että rouva nyt aikoo tulla säästäväiseksi, mutta hän pyysi niin hartaasti, lapsi parka, etten hennonut käskeä häntä pois. Käskin odottaa ja sanoin, että niin pian kuin rouva saa aikaa, niin rouva varmaankin ottaa hänet vastaan. Silloin hän nöyrästi istuutui tuolille etehisen nurkkaan, rasia polvillaan, ja siellä hän nyt odottaa rouvan kutsua.
— Salliiko hänen keisarillinen ylhäisyytensä, että otan hänet vastaan? kysyi Fernande.
— Tietysti, kuinkas muuten, vastasi prinssi. — Haluan sitäpaitsi suuresti nähdä tuota nuorta tyttöä ja tietää mitä hänellä on tuossa rasiassa, jota hän niin nöyrästi pitää polvillaan.