— No, kutsukaa hänet sitten sisään, sanoi Fernande.
Cornélie meni ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen: "Neiti Cécile", ja mainittu henkilö astui hänen takanaan huoneeseen.
Hän oli kaunis, nuori tyttö, noin yhdeksäntoistavuotias, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hienohipiäinen ja vyötäisiltä hoikka kuin kaisla. Hän oli surupuvussa, ja hänen mustissa vaatteissaan ei ollut ainoatakaan koristetta, enemmän kuin hänen mustassa päähineessäänkään. Hänen poskensa olivat kalpeat ja silmät itkusta punaiset. Näki, että hän oli paljon kärsinyt ja paljon itkenyt. Liikkumattomana ja mitään sanomatta hän jäi seisomaan ovelle.
— Tulkaa lähemmäksi, neiti, sanoi Fernande, ja sanokaa minulle asianne.
— Hyvä rouva, vastasi Cécile vapisevalla äänellä, jossa kumminkin oli enemmän surua kuin pelkoa, tässä rasiassa on puku, jota olen kaupitellut monessa paikassa, mutta sen hintaa on aina sanottu liian korkeaksi. Viimeisessä paikassa sanottiin minulle, että kuningattaret yksin ostavat sellaisia pukuja, ja silloin päätin käydä teidän luonanne, koska tiedän, että olette kuningatar.
— Olen kyllä kuningatar, mutta ainoastaan seitsemästä kymmeneen illalla, näyttämö kuningaskuntana, maalatut paperit linnana ja vaskirengas kruununa. Mutta ette ole sentään kokonaan eksyksissä, sillä jos minussa näettekin ainoastaan valekuningattaren, niin tapaatte luonani todellisen kuninkaan.
Nuori tyttö loi vakavan katseensa prinssiin, ja hänen suurissa sinisilmissään oli ilme, joka todisti, ettei hän täysin tajunnut noiden sanojen sisällystä. Sillä aikaa Cornélie nosti rasian kantta.
Fernandelta pääsi ihastuksen ja hämmästyksen huudahdus.
— Mikä ihmeellinen puku! huudahti hän tarttuen siihen turhamaisen naisen ihastuksella, levittäen sen sohvalleen ja pistäen kätensä kankaan alle, voidakseen paremmin arvostella kudoksen hienoutta ja mallin kauneutta.
Prinssikin, vaikkei ollut pätevä arvostelemaan neulalla valmistettuja mestariteoksia, ymmärsi mitä ääretöntä kärsivällisyyttä ja taitoa sellainen työ oli kysynyt.