— Todellakin, sanoi prinssi, rouva on oikeassa. Ostan teiltä puvun, lapseni.
— Ostatteko te, herra, tai prinssikö! huudahti nuori tyttö. —
Aivanko todella ostatte sen minulta pyytämästäni hinnasta?
— Ostan kyllä, sanoi prinssi, ja jos suurempi summa olisi teille tarpeen…
— Ei, armollinen herra, sanoi nuori tyttö, kolmetuhatta frangia tarvitsen, siinä on minulle tarpeeksi. Puku ei sitäpaitsi ole enemmän arvoinen.
— No niin, sanoi prinssi, olkaa hyvä ja viekää tämä rasia kamaripalvelijalleni, Jeanille, jonka tapaatte portilla, käskekää panna se vaunuihini ja antakaa hänelle osoitteenne, jotta voisin jo tänään lähettää teille rahat, joita näytätte niin suuresti tarvitsevan.
— Niinpä todellakin. Vannon teille, etten olisi koskaan luopunut tästä puvusta, ellei sellaista tarvista olisi ollut.
Nämä sanat sanoessaan lapsi parka painoi monta kertaa huulensa kankaaseen, jonka luovuttaminen nosti hänessä sellaisen tunteitten kuohun, että hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten kumartaen vielä kerran Fernandelle ja prinssille hän kääntyi lähteäkseen.
— Vielä sananen, sanoi Fernande. — Suokaa anteeksi, että teen teille kysymyksen, joka luullakseni johtuu yhtä paljon myötätuntoisuudesta teitä kohtaan kuin uteliaisuudesta. Kenelle tämä puku oli aiottu?
— Minulle itselleni, hyvä rouva.
— Teillekö? Ja mitä tilaisuutta varten?