— Olen Lorges'in herttuattaren entinen vouti. Herttuatar pakeni Pariisista prinssien kanssa ja jätti minut tänne pitämään huolta hänen omaisuudestaan. Olen monta kertaa nähnyt teidät herttuattaren kodissa ja tunsin hyvin teidät jo ensi silmäyksellä.
— Henkemme on teidän vallassanne, virkkoi nuorempi naisista, jota virkamies oli sanonut paronittareksi, — sillä meidän ei käy enää kieltäminen, että olemme ne henkilöt, joiksi meitä luulette. Lorges'in herttuatar oli meidän parhaimpia tuttaviamme. Mutta te kai armahdatte meitä, eikö niin?
— Voitte olla huoleti, hyvät rouvat, vastasi entinen taloudenhoitaja, sillä aion tehdä minkä vähänkin voin auttaakseni teidät pakosalle.
— Oi, hyvä herra! huudahti markiisitar, saatte uskoa, että ikuisesti olemme teille kiitolliset, ja jos suosittelumme olisi teille missään suhteessa hyödyllinen, niin lupaan…
— Voi, äiti kulta! sanoi paronitar, mitä hyötyä meidän suosituksestamme enää voi olla herralle? Vahingoksi se vain olisi. Emme voi enää mitään muitten hyväksi, itse me tarvitsemme apua.
— Niin, olet oikeassa, tyttäreni, vastasi markiisitar. — Unohdan aina, että ajat ovat muuttuneet niin meidän kuin onnettoman maammekin suhteen…
— Vaiti, äiti! sanoi nuorempi naisista, älä taivaan nimessä sellaisia puhu…
— Oh, ei teillä ole mitään pelkäämistä, sanoi virkamies, niin kauan kuin ei ole muita kuuntelemassa teitä kuin minä… Mutta, rouva markiisitar, neuvoisin teitä puhumaan niin vähän kuin suinkin, jatkoi virkamies hymyillen. — Teidän puheessanne on hienostunut sävy, jota ei meidän aikanamme suosita, ja jos uskallan antaa teille vielä toisenkin neuvon, niin sinutelkaa puhutellessanne ihmisiä ja sanokaa heitä kansalaisiksi.
— En koskaan, hyvä herra, en koskaan! huudahti markiisitar.
— Ettekö minunkaan tähteni ja pienen tyttäreni tähden? sanoi paronitar. — Häneltä on jo riistetty isä; minne hän joutuu, jos hän jää meistäkin orvoksi?