Kuningattaretkin itkevät niinkuin rahvaannaiset.

Nyt muutamia sanoja lapsesta ja näistä kahdesta naisesta, jotka arvokkaan kaupunginpalvelijan avulla pelastuivat niin suuresta vaarasta.

Vanhempi näistä naisista oli Roche-Bertaud'in markiisitar, syntyisin de Chémillé, siis niin hyvin omansa kuin puolisonsa suvun puolesta valtakunnan etevimpiä.

Nuorempi, hänen tyttärensä, oli paronitar de Marsilly.

Tyttö, hänen lapsenlapsensa, oli, niinkuin jo on mainittu, nimeltään
Cécile. Hän on kertomuksemme päähenkilö.

Paroni de Marsilly, Cécilen isä, oli kahdeksan vuotta ollut kaartin upseerina. Paronitar de Marsilly puolestaan oli viisi vuotta palvellut kuningatarta hovinaisena.

Molemmat olivat jääneet hallitukselleen uskollisiksi. Paroni olisi kyllä vuosina 1791 ja 1792 voinut paeta ulkomaille niinkuin moni hänen vertaisistaan, mutta hän oli luullut velvollisuudekseen jäädä kuninkaansa luo ja, jos hänen oli kuninkaansa edestä kuoltava, kuolla hänen rinnallaan. Paronittaren mieleen ei olisi koskaan johtunut erota miehestään, jota hän sydämensä pohjasta rakasti, ja kuningattarestaan, jota hän kunnioitti.

Kun kuningas ja kuningatar tekivät pakoyrityksensä, niin paroni ja paronitar vetäytyivät Verneuil-kadun varrella sijaitsevaan asuntoonsa, valmistuakseen hekin pakenemaan Ranskasta pois ja yhtyäkseen ulkomailla kuninkaalliseen perheeseen. Mutta kuultuaan, että tämä oli vangittu Varennesissa ja palautettu Pariisiin, he riensivät takaisin Tuileries-palatsiin tervehtiäkseen ensimäisinä kuningasta ja kuningatarta heidän sinne saapuessaan ja ryhtyäkseen uudestaan heidän palvelukseensa.

Ja siitä lähtien asema kävi niin vakavaksi, etteivät sellaiset uskollisuudenosoitukset voineet olla herättämättä huomiota. Kesäkuun 20:s valmisti elokuun 10:ttä ja elokuun 10:s tammikuun 21:ttä.

Pariisi oli muuttunut oudon näköiseksi. Kadullakulkijat eivät enää näyttäneet välittävän omista asioistaan, vaan mielettömästi rientävän minne intohimot käskivät. Tavallisen, lapsellisuuksia tavoittelevan alhaison asemesta kuohui kaduilla vihasta yltynyt joukko; toiset, alakynnessä olevat, pakenivat henkensä edestä, toiset, valtansa päihdyttäminä, harjoittivat kostoa. Joka päivä tiedettiin luetella uusia murhia. Milloin kerrottiin, että Reuilly-kadulla onneton prokuraattori oli piesty kuoliaaksi, kun hän muka oli Lafayetten kätyri; milloin taas, että entinen henkivartioston sotamies oli hukutettu Tuileries-puiston suureen lammikkoon, suuren, näytännöstä iloitsevan, rähisevän ja nauravan väkijoukon nähden; milloin että kapinoitseva pappi oli hirtetty katulyhdyn pylvääseen, milloin että Duval d'Epremesnil oli Feuillants'in penkerellä ruhjottu kuoliaaksi. Ja näitä julmuuksia, näitä murhia, näitä hirmutöitä ylistettiin juhlallisesti kansan oikeudentunnon vaatimiksi. Kun sellaiset uutiset saapuivat kuninkaalliseen hoviin, niin ne herättivät siellä yleistä hämmästystä, ja siellä ihmeteltiin tuota uutta valtaa, joka rankaisematta asettui kuninkaan vallan sijaan.