Paronitar, kerrottuaan ensin rouva Duvalille, kuinka auliisti hänen miehensä oli auttanut heitä heidän paetessaan Ranskasta, lausui sitten terveiset, jotka hän oli ottanut toimittaakseen perille. Rouva Duval oli suuresti kiitollinen näistä terveisistä, sillä kolmeen kuukauteen hän ei ollut kuullut miehestään mitään. Tämä ei näet uskaltanut kirjoittaa postissa, vaan lähetti kirjeensä matkustajien mukana, kun vain sopiva tilaisuus tarjoutui, mikä kävi päivä päivältä yhä harvinaisemmaksi. Viimeksi kuluneiden kuukausien kestäessä olivat elokuun 10 päivän ja syyskuun 2 ja 3 päivien verilöylyt tapahtuneet, eikä vaimo parka tietänyt mitään miehensä kohtalosta. Hänkin oli mahdollisesti uhrien joukossa.
Huomattuaan täten pelkonsa turhaksi rouva Duval kutsui luokseen poikansa, joka saapui taluttaen pikku Cécileä käsikoukussa.
— Edvard, sanoi äiti hänelle, pyydä, että paronitar sallii sinun suudella kättänsä, ja kiitä häntä sydämesi pohjasta, sillä hän vakuuttaa minulle, että isäsi on vielä elossa.
— Entä minun isäni? sanoi pikku Cécile. — Missä minun isäni on, äiti?
Paronitar purskahti itkuun ja vetäen lapset luokseen painoi heidät syliinsä yhteiseen syleilyyn, markiisittaren suureksi harmiksi.
Illalla paronitar sai herttuattarelta kirjeen, missä tämä lupasi tulla seuraavana päivänä vaunuillaan hakemaan häntä ja markiisitarta, käydäkseen heidän kanssaan katsomassa Hendonin kylää.
Lontoosta Hendoniin ei ollut kuin kahden tunnin matka. Paronitar ihastui suuresti englantilaisiin maalaistaloihin, jotka näyttivät niin rauhallisilta ja vaatimattomilta. Jok'ainoa ohi vilahtava pieni asunto tien varrella tuntui tarjoavan hänelle sitä yksinäisyyttä ja lepoa, josta hän oli aina ja varsinkin paronin kuoltua uneksinut. Hänestä tuntui, että noissa kodeissa varmaankin vietettiin, jos ei aina onnellista, niin kumminkin melkein aina rauhallista elämää.
Hendon oli, niinkuin herttuatar oli vakuuttanut, mitä sievin pieni kylä. Paronitar tiedusteli, oliko noista kauniista taloista mikään vuokrattavana, ja heti hänelle neuvottiin viisi kuusi, jotka tuntuivat mainiosti täyttävän hänen vaatimuksensa. Hän halusi niin kiihkeästi päästä tuollaisen talon haltijattareksi, että hän heti meni ehdotettuja asuntoja katsomaan, ja ensimäinen, jossa hän kävi, miellytti häntä jo niin suuresti, että hän muitta mutkitta tahtoi tehdä vuokrasopimuksen, sillä hän ei uskonut parempaa löytävänsä. Mutta herttuatar, joka oli enemmän perehtynyt maan oloihin, ei ollut tyytyväinen huoneiden keskinäiseen asemaan, vaan väitti löytävänsä paljonkin mukavampia. Paronitar päätti siis jatkaa etsintää ja vihdoin, katsottuansa useampia, hän tapasi erään, joka kaikin puolin oli niin mukava ja sopiva, ettei herttuattarenkaan mielestä voinut saada parempaa. Sovittiin vuokrasta, ja rouva de Marsilly sai jo heti samana päivänä talon haltuunsa kahdeksankymmenen punnan suuruisesta vuotuisesta vuokrasta.
Se oli pieni, kolmikerroksinen valkea rakennus, jonka ikkunaluukut olivat vihreät. Pitkin taloa kulki niinikään vihreäksi maalattu säleikkö, kokonaan leveälehtisten köynnöskasvien peitossa, jotka tähän vuoden aikaan hohtivat mitä kauneimman purppuravärin eri vivahduksissa. Taloon kuuluva, puolen tynnyrinalan suuruinen puutarha tarjosi silmälle vihreät nurmikkonsa, akaasia- ja syreenipuiden reunustamat käytävänsä ja kapean, somasti kiertelevän puronsa, joka loristen huuhteli pieniä kallionlohkareita, muodostaen näiden alapuolella vähäisen lammikon, niin pienen, että etelän aurinko olisi yhtenä ainoana päivänä juonut sen kuiviin.
Talon sisustus oli mitä yksinkertaisin. Alakerroksessa oli keskellä käytävä, johon aukeni neljä ovea, ruokasalin, salin, arkihuoneen ja yhden makuuhuoneen. Keskikerrokseen vievät portaat päättyivät etehiseen, jonka kolmesta ovesta keskimäinen johti sangen sievään saliin ja toiset kaksi salin kummallakin puolen oleviin makuuhuoneisiin ja näihin kuuluviin pukuhuoneisiin.