— Hän on tuhat kertaa kauniimpi!
— Mutta, neiti Cornélie, te saatatte minut vallan uteliaaksi.
— Sitäpaitsi, jatkoi kamarineitsyt ojentaen rouvalleen pienen viidenfranginkappaleen suuruisen, nahkaisen kotelon, — hän sanoi: "Antakaa tämä Fernandelle, hän heti arvaa kuka olen."
— Fernandelleko? Sanoiko hän niin?
— Niin, rouva, hän sanoi: "Fernandelle".
— Ihmeellistä. Minä joudun aivan pyörälle päästäni, sanoi Fernande siirtäen kannen pientä koukkua ja avaten uteliaana kotelon.
— Hyvänen aika! Rouvan kuvahan siinä on! huudahti kamarineitsyt. — Voi, kuinka se on onnistunut! Kuinka rouva on kaunis tuo liehuva huntu päässä!
— Minun kuvani? mutisi Fernande suuresti ihmeissään. — Minun kuvani?… Kuka siellä on? Toden totta, minä en pääse selville.
Sitten hetken vaiti oltuaan hän huudahti:
— Ah, Eugènekö?