— Niin.
— Mustaverinen?
— Niin.
— Kunnialegioonan nauha?
— Niin.
— Ystäväni?… Tämä muotokuva… tämä nimimerkki kannessa, jota en äsken huomannut: E.B. Nyt olen jo selvillä! Hyvä Jumala! kuinka huonoksi muistini onkaan käynyt! Kuinka olenkaan hajamielinen! Käskekää sisään tuo Eugène parka! Ja minä kun annoin hänen odottaa! Ja kun vielä ajattelee, että sama asia tapahtui minulle tuskin kuukauttakaan sitten, kun Jérôme tuli käymään!
Cornélie neiti ei odottanut toista käskyä, vaan katosi nuolena huoneesta, ja tuskin oli Fernande saanut sanotuksi itseensä kohdistetut nuhdesanat, kun tuo kaunis mustatukkainen, mustasilmäinen ja mustaviiksinen nuori mies jo ilmestyi ovelle kiiltävänpunaisine kunnialegioonan nauhoineen.
— Anteeksi, rakas Fernande, huusi hän nauraen, mutta, kunniani kautta, en voinut todellakaan arvata, että poissaoloni kestäessä on käynyt noin mahdottomaksi päästä teidän puheillenne!
— Mutta kuinka minä sitten olisin voinut arvata, että te siellä olitte, rakas prinssini? vastasi Fernande, ojentaen kätensä vastatulleelle, joka ylpeänä voittajana suuteli sitä. — Minähän tunnen niin monta Eugène-nimistä herraa…
— Ettette osaa eroittaa minua joukosta. Kunniaksi minulle todellakin… Ah, anteeksi!… Muotokuva. Olkaa hyvä ja antakaa se minulle takaisin!