— Siis yhä välitätte siitä? sanoi Fernande veitikkamaisesti kiemaillen.
— Yhä, vastasi prinssi vetäen jakkaran leposohvan viereen.
— Cornélie! sanoi Fernande. — Niin kauan kuin hänen keisarillinen ylhäisyytensä on luonani, en ota ketään vastaan.
Cornélien silmät repesivät suuriksi. Hän oli nähnyt rouvansa luona käyvän paljon ylhäisiä herroja, mutta ei yhtäkään, jota olisi hänen ylhäisyydekseen mainittu, vielä vähemmin "hänen keisarilliseksi ylhäisyydekseen". Ja Cornélie neiti menikin pois sanaakaan sanomatta.
— Joko siitä on kauan, kun palasitte Pariisiin, rakas Eugène? sanoi Fernande Cornélien mentyä. — Ah, anteeksi! Puhuttelen teitä yhä, niinkuin vielä olisitte vain everstinä ensimäisen konsulin kaartissa.
— Olette oikeassa, kaunis Fernande. Jatkakaa niinkuin olette alkanutkin. Että olenko ollut kauan Pariisissa? Eilisestä lähtien. Ja ensimäisen käyntini olin varannut teitä varten, kiittämätön!
— Todellakin? Kävittekö täällä eilen?
— En, sillä tiesin, ettette ollut kotona, koska teidän oli esiinnyttävä illalla.
— Niin, se on totta.
— Olin teatterissanne.