— Mutta, hyvä isoäiti, huudahti Cécile, unohdatteko mitä äiti on päättänyt Edvardin suhteen! Unohdatteko…
— Rakas lapseni, äitisi on ollut aina heikko päästään, ja onnettomuus on tehnyt hänet kokonaan hulluksi. Täytyyhän toki pysyä lujana vastoinkäymisessäkin eikä heti pitää kaikkea menneenä. Äitisi tahtoisi, että menisit Edvardille, mutta minä sanon, että sinä menet Henrikille.
Tällä hetkellä kuului paronittaren huoneesta kova kellonsoitto. Säikähtäen Cécile hypähti tuoliltaan ja jättäen markiisittaren yksin juoksi äitinsä huoneeseen.
Rouva de Marsilly oli mennyt tainnoksiin kovasta verensyöksystä. Heti Cécile unohti kaikki markiisittaren puheet Edvardista ja Henrikistä ajatellen vain äitiään. Palvelijattaren avulla hän hoiti sairasta, käytti hajusuoloja ja kylmää vettä ja näki pian ilokseen äitinsä jälleen tointuvan.
— Lapsi parka, kuiskasi paronitar herätessään.
— Johan te toinnutte, rakas äiti, ei se ollut ollenkaan vaarallista, sanoi Cécile hellästi rauhoittaen.
Kohtaus olikin nyt ohi, mutta paronitar oli vielä sen johdosta niin heikko, ettei Cécile uskaltanut jättää häntä yksin. Palvelijatar sai laittaa hänelle vuoteen paronittaren sängyn viereen, ja siellä nuori tyttö vietti yönsä kuunnellen noita yskänkohtauksia, jotka vähänväliä keskeyttivät äidin levottoman unen. Sellaisia olivat siis nuo yöt, joita äiti yksinäisessä kamarissaan vietti taistellen tuskia vastaan ja saamatta tarpeeksi lepoa, jaksaakseen kestää joka päivä uudistuvia huolia! Ääretön hellyys täytti tyttären sydämen ja piti hänet valveilla yön hitaasti kuluvien tuntien kestäessä. Aamun tullen paronitar vihdoinkin vaipui uneen. Vähän aikaa Cécile vielä valvoi, mutta sitten luonto sai hänessäkin voiton, ja hän nukkui.
Nukkuessaan hän näki outoa unta. Hän oli kävelevinään ihanassa puutarhassa, missä kukkien tuoksut olivat niin suloiset ja lintujen laulut niin ihanat, ettei hän ollut koskaan ennen sellaista tuntenut tai kuullut. Ja hänelle kävi selväksi, että hän oli taivaassa.
Mutta hän ei ollut siellä yksin, Henrik oli hänen kanssaan. Hän oli kalmankalpea niinkuin kuollut. Cécile pani kätensä sydämelleen ja huomasi, että sen sykintä oli lakannut; hänkin siis oli kuollut samoin kuin Henrik.
Äkkiä hän näki naisen lähestyvän ruumisliinaan käärittynä ja tunsi hänet äidikseen. Ja katsoen tarkemmin itseään ja Henrikkiä hän huomasi, että hekin olivat käärinliinoihin verhotut.