— Oi äiti, sanoi hän ojentaen kätensä syleilläkseen äitinsä hahmoa, — mikä sanomaton onni, että olemme kaikki kolme kuolleet!
Hän oli unissaan lausunut nämä sanat aivan ääneen ja heräsi samassa kuullessaan sydäntäsärkevän nyyhkytyksen. Hän aukaisi silmänsä ja näki äitinsä seisovan sängyn vieressä yövaatteissaan valkeana kuin äsken unessa hahmo, kalpeana kuin kuollut ja hämärässä läpikuultavan näköisenä kuin varjo.
Paronitar oli herännyt ennen tytärtään ja valvonut hänen untansa, niinkuin tytär äsken oli hänen nukkuessaan valvonut, ja huomatessaan, että Cécile näki tuskallista unta, hän oli noussut herättääkseen lapsensa ja karkoittaakseen hänestä ahdistavat mielikuvat. Samassa hän oli kuullut nuo sanat, jotka olivat riistäneet nyyhkytyksen hänen rinnastaan.
— Olet siis hyvin onneton, lapseni, sanoi hän, — koska kuolema tuntui sinusta onnelta?
— En toki, äiti kulta, kun vain teidän terveytenne jälleen palajaa, niin mitäpä minun onnestani puuttuisi. Olen nähnyt mieletöntä unta vain. Antakaa minulle anteeksi!
— Minunhan päinvastoin on sinulta anteeksi pyydettävä, sanoi paronitar. — Olenhan tehnyt kaikki, Jumala sen tietää, totuttaakseni sinua yksinkertaiseen ja nöyrään elämään. Minkä tähden Jumala on pannut sydämeesi tunteita ja toivomuksia; jotka kyllä ovat sopusoinnussa syntyperäsi, mutta eivät nykyisen asemasi kanssa? Sano lapseni, olenko tietämättäni kasvattanut sinussa sukusi ennakkoluuloja ja sääty-ylpeyttä?
— Oi, äitini, olette tehnyt kaikki mitä voi tehdä, ja jos minussa siitä huolimatta on ylpeyttä ja ennakkoluuloja, niin teitä ei suinkaan voi syyttää siitä.
— Rakastatko siis häntä? kysyi paronitar huoaten.
— En tiedä, äiti kulta, mutta unessani tuntui, että kuolema hänen kanssaan oli suloisempi kuin elämä toisen kanssa.
— Tapahtukoon siis Jumalan tahto eikä minun, sanoi paronitar pannen kätensä ristiin ja nostaen silmänsä taivasta kohti, alistuvainen ilme katseessa.