Vaikkei markiisitar kevytmielisessä välinpitämättömyydessään huomannut paronittaren tilassa mitään levottomuuden aihetta, niin Cécile ei siinä suhteessa pettynyt. Lääkärin käyntikään ei pystynyt häntä rauhoittamaan. Äiti oli kuolinvuoteellaan, sen tytär selvään huomasi, ja hänen hellyydellään ja huolenpidollaan ei ollut mitään rajoja. Jokainen ajatus, joka ei tarkoittanut äitiä ja hänen parastaan, oli Cécilen mielestä anteeksiantamaton rikos.
Henrik tuli melkein joka päivä tiedustelemaan rouva de Marsillyn terveyttä, milloin yksin ratsastaen, milloin vaunuissa herttuattaren seurassa. Mutta harvoin hän sai tavata Cécileä. Jonkinlainen epämääräinen velvollisuudentunne kielsi Cécileä menemästä minne sydän käski. Kun hän ikkunastaan suljettujen uutimien takaa tähysteli Henrikin tuloa ja lähtöä, oli hän jo mielestään uskoton tuolle ainoalle hellyydelle, joka eheänä ja jakamattomana oli äidille tuleva.
Mitä Edvardiin tulee, kävi hän ainoastaan sunnuntaisin Hendonissa, sillä arkena hän ei voinut päästä konttoristaan.
Kun syksy tuli sateineen ja sumuineen, kävi paronitar niin huonoksi, että selvään huomasi lopun olevan käsissä. Cécile ei enää hievahtanut äitinsä vuoteen äärestä.
Tulipa sitten kerran ratkaiseva päivä. Edellisenä iltana paronitar oli tuntenut itsensä paremmaksi niinkuin ainakin keuhkotautiset kuoleman lähestyessä, ja hänen hartaista pyynnöistään Cécile suostui menemään hetkeksi levolle kehoittaen palvelijatarta, joka asettui hänen sijalleen valvomaan, heti ilmoittamaan, jos mitä erikoisempaa tapahtuisi.
Alkupuoli yötä kului jotenkin rauhallisesti. Mutta aamupuolella Cécile heräsi äkkiä unestaan kuullessaan nimeänsä mainittavan. Hän hypähti sängystään, heitti aamupuvun yllensä ja riensi äitinsä huoneeseen.
Paronitarta oli taas kohdannut verensyöksy, niin runsas tällä kertaa, ettei palvelijatar uskaltanut jättää häntä yksin, vaan huusi apua.
Tämä hätähuuto oli herättänyt Cécilen. Ensimäinen ilme, joka rouva de Marsillyn toinnuttua elvytti hänen kasvojaan, oli tytärtä tervehtivä hymy. Kohtaus oli tällä kertaa ollut niin ankara, että hän oli luullut kuolevansa, ennenkuin Cécile ehtisi saapua. Ja nythän Jumala armeliaisuudessaan salli hänen nähdä tytärtä vielä kerran.
Cécile heittäysi polvilleen tarttuen sairaan käteen, itkien ja rukoillen yhtaikaa. Vaikka äiti alkoi rauhoittua, ei tytär suostunut palaamaan huoneeseensa, sillä hänestä tuntui, että jos hän hetkeksikään menisi pois, Jumala käyttäisi juuri sitä hetkeä kutsuakseen äidin luokseen. Ja tosin ei paronittarella tuntunut olevankaan monta hetkeä jäljellä.
Päivällä heikkouskohtaukset vähänväliä uudistuivat, mutta tuskia ei enää ollut. Iltasella hän käski avata ikkunan, jotta mailleen menevän auringon viimeiset säteet pääsisivät huonetta kirkastamaan.