Cécile katsoi äitiinsä. Kuume oli poissa, ja kalpeus peitti sairaan kasvot. Kädet olivat kylmät. Kun ikkuna oli avattu, kääntyi sairas käyttäen viimeiset voimansa nähdäkseen laskeutuvan auringon kultaaman taivaan.
Samassa kuului satakielen laulu.
— Kuuntele, sanoi paronitar, vetäen tytärtä lähemmäksi. Cécile painoi päänsä paronittaren rintaa vasten ja kuunteli. Sydämen sykintä oli hidas ja epätasainen; väliin se tuntui kokonaan lakkaavan, elpyäkseen uudestaan hetken kuluttua. Cécile kuunteli yhä. Satakieli oli lentänyt pois noin sadan askelen päähän, missä se jatkoi soinnukasta lauluaan.
Hetken kuluttua lintu taas nosti siipensä lähteäkseen vielä kauemmas laulamaan. Sitten yhtäkkiä laulu kokonaan taukosi.
Samassa hetkessä sairaan sydänkin herkesi sykkimästä.
Cécile säpsähti. Oliko tuo satakieli, jonka laulu oli lakannut, oliko se äidin sielu, joka kohosi linnun muodossa taivaaseen? Hän nosti päätään. Paronitar lepäsi kalpeana ja liikkumattomana, suu ja silmät puoliavoinna. Cécile kumartui hänen ylitsensä ja kuuli hiljaisen kuiskeen: "Hyvästi". Sitten silmät sulkeutuivat, vähäinen väristys puistatti ruumista, käsi vavahti heikosti ikäänkuin tarttuakseen tyttären käteen, ja kaikki oli lopussa.
Paronitar oli kuollut.
Cécile ei valittanut eikä nyyhkyttänyt. Jäykkänä hän siinä seisoi, ja runsaat kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin.
Sitten hän laskeutui puutarhaan, taittoi kauniin, tuoksuvan liljan ja palasi takaisin pannen kukan kuolleen käteen. Ja hänestä tuntui, että äiti levätessään noin kuolinvuoteellaan oli vahaan valettu taivaan autuasten kuva.
Cécile polvistui vuoteen viereen ja käski kutsua markiisitarta. Olihan äidinkin rukoiltava tyttärensä puolesta niinkuin tyttären äitinsä.