XIV LUKU.
Jäähyväiset.
Emme huoli viivytellä kertomalla kaikista niistä toimenpiteistä ja juhlamenoista, jotka kuolemantapausta seurasivat. Heti saatuansa tuon surullisen uutisen Lorges'in herttuatar ja herra Duval riensivät Hendoniin, edellinen lohduttaakseen ystävällisillä sanoillaan jäljellejääneitä, jälkimäinen tarjotakseen heille kokeneen miehen apua, joka tällaisissa tapauksissa on niin tärkeä turvattomille. Hienotunteisuudesta herttuatar jätti tällä kertaa kotiin nuoren sukulaisensa, ja herra Duvalkin tuli samasta syystä yksin.
Paronitar haudattiin kylän pieneen hautausmaahan. Jo aikoja sitten hän oli itse valinnut sen paikan, missä tahtoi levätä ja oli antanut papin siunata sen.
Markiisittareen kolaus koski kipeästi. Hän oli rakastanut tytärtään niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta hän oli pintapuolisen aikakauden lapsi, jolla ei ollut tunteellisuutta kuin nimeksi vain. Ja sen tähden ei hänessä surukaan päässyt syvemmälle juurtumaan. Ennenkuin herra Duval palasi Lontooseen, tarjosi hän kaikinpuolista apuaan Cécilelle virkkamatta sanaakaan puheena olleista tulevaisuudentuumista, ja Cécile vastasi ilmaisten äänellään sydämensä vilpittömimmät kiitollisuudentunteet, että jos hän milloin oli avun tarpeessa, niin vanhaan ystäväänsä hän aikoi turvautua eikä kehenkään muuhun.
Markiisitar piti herttuattaren kanssa pitkää neuvottelua tulevaisuudesta. Nyt kun ei paronitar enää ollut estämässä, oli markiisitar lujasti päättänyt palata Ranskaan, jonne hän jo kauan oli ikävöinyt. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää millä oikeudella valtio oli anastanut hänen maatilansa, ja hän toivoi yhä, että asiamiehensä tavalla tai toisella saisi laittomat myynnit peruutetuiksi.
Pari päivää hautajaisten jälkeen markiisitar kutsutti Cécilen luokseen ja ilmoitti hänelle, että hänen oli valmistauduttava lähtemään Ranskaan.
Cécile hämmästyi suuresti tästä uutisesta. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen, että hänen oli kerran luovuttava tästä seudusta, joka oli tullut hänen isänmaakseen. Täytyikö hänen siis erota tästä talosta, jossa hän oli kasvanut, tästä puutarhasta, missä hän oli nuoruutensa viettänyt ruusujensa ja liljojensa seurassa, tästä huoneesta, jossa hänen lempeä, kärsivällinen ja puhdas äitinsä oli heittänyt henkensä, tästä hautausmaasta, missä vainaja nukkui viimeistä untansa. Hän ei alussa uskaltanut oikein luottaa korviinsa, ja vasta kun markiisitar oli toistanut sanansa, pääsi hän asiasta selville. Silloin vasta hän totteli ja meni huoneeseensa valmistautuakseen kestämään elämässänsä tapahtuvaa perinpohjaista mullistusta, sillä niin hiljaisesti oli hänen elämänsä tähän asti kulunut, että pieninkin muutos oli hänestä perinpohjainen mullistus.
Cécilestä tuntui ensin, ettei hän tulisi kaipaamaan muuta kuin kotiseutua, kotia, puutarhaa, äidin kuolinhuonetta ja hautausmaata, mutta tutkiessaan tarkemmin itseään hän huomasi, että Henrikin kuva oli jollain tavalla yhtynyt kaikkien näiden kaipaukseen. Silloin vasta hän oikein ymmärsi mikä onnettomuus lähtö oli hänelle.
Hän meni äitinsä huoneeseen. Siellä kaikki hänen lapsuutensa muistot ikäänkuin tulvivat häntä vastaan. Huone oli yhä samassa kunnossa kuin paronittaren aikana, kaikki vanhat tavarat paikoillaan. Cécile, joka oli luullut jäävänsä koko elämänsä ajaksi Hendoniin, oli täten tahtonut säilyttää kaikki entisellään ja kuvitella mielessään, että äiti oli millä hetkellä tahansa kotiin odotettavissa. Monta kertaa äidin kuoleman jälkeen Cécile oli sulkeutunut tähän huoneeseen hakeakseen surulleen lievennystä. Sillä todellinen lievennys, Jumalan ihmiselle lahjoittama lievennys tuskien ahdistaessa, kyynelten suoma lievennys, oli hänellä täällä tarjona. On kuitenkin hetkiä, jolloin kyynelten lähde, olkoon suru kuinka suuri tahansa, tuntuu ehtyneen; silloin rintaa ahdistaa, silloin sydäntä paisuttaa, silloin ikävöi kyyneliä. Mutta silmä ei jaksa vettyä. Vaan jos sellaisina hetkinä muisto heräjää, jos kaukaa kaikuva sävel muistuttaa meille vainajan äänen sointua tai jos katseemme kiintyy johonkin esineeseen, jota hänen kätensä on koskettanut, silloin sydämen kuivuus jälleen sulaa, silloin tunteiden tulva puhkee kyynelvirtaan, mielemme ahdistus nyyhkytyksiin, ja surumme saa omasta kyllyydestään huojennusta. Niin kävi Cécilenkin hänen itkiessään äitinsä huoneessa.