Ja nyt oli hänen erottava tästä huoneesta, niinkuin hänen oli erottava puutarhastakin, missä äidin muisto vielä tuntui elävän kaikissa hänen kasvattamissaan kukkasissa. Cécilen täältä lähtiessä oli tämä muistokin kuoleva, äiti toisen kerran haudattava ja lapsi toisen kerran jäävä orvoksi.
Mutta markiisittaren tahtoa ei käynyt vastustaminen. Markiisitar oli paronittarelta perinyt äidin vallan, ja Cécilen ohjaaminen hämärää tulevaisuutta kohti oli joutunut hänen käsiinsä.
Päivä alkoi lähestyä loppuaan, ja Cécile pyysi markiisittarelta lupaa käydä jäähyväisillä äidin haudalla.
Pieni valkea risti osoitti sitä paikkaa, missä Cécilen äiti lepäsi suurten, vihreiden puitten siimeksessä ja missä hautakumpu vielä oli kaivamisen jälkeen tuoreella mullalla. Cécile polvistui sen juurelle ja suuteli hellästi maata. Ollen liian köyhä pystyttääkseen kiven haudalle hän oli aikonut istuttaa siihen puutarhansa kauneimmat ruusut ja liljat, joiden tuoksussa hän seuraavana keväänä saisi tuntea äitinsä sielun elävän. Nyt hänen täytyi siitäkin lohdutuksesta luopua; puutarha, huone, hauta, kaikki oli jätettävä.
Cécile päätti piirtää kuvan äitinsä haudasta. Sitä myöten kuin kuva paperilla valmistui, hänestä tuntui, että Henrikin muisto, joka näinä surun päivinä oli hämärästi häämöittänyt hänen sydämessään, äkkiä kävi selväksi ja näkyväksi, ikäänkuin se olisi astunut esiin haihtuvasta sumusta. Karkoitettuna hetkeksi hänen elämästään koko hänen olemustaan järkyttävien tapauksien vaikutuksesta tuo muisto pyrki nyt vaativana asettumaan etualalle ja kävi eläväksi, niinkuin se olisi ollut ruumiillisesti läsnä.
Samassa Cécile kuuli takanansa liikuttavan ja kääntyi katsomaan:
Henrik oli siellä.
Eikö meille ole joskus tapahtunut kaikille, että sielumme jonkinlaisella magneettisella vaistolla aavistaa rakkaan henkilön läsnäolon, ennenkuin ruumiillinen silmämme on hänet havainnut ja kätemme häntä koskettanut? Niin oli Cécile nyt tuntenut Henrikin läsnäolon, niin ettei hän ollenkaan hämmästynyt hänen tulostaan.
Cécile, joka ei ennen uskaltanut katsoa Henrikkiä silmiin, hymyili hänelle nyt ystävällisesti niinkuin veljelle.
Henrik tervehti ja sanoi:
— Oh, olen itkenyt paljon teidän tähtenne, kun en ole saanut itkeä kanssanne.