— Mutta minne sitten aiotte lähteä?
— Lähden, vastasi Henrik punastuen, lähden Ranskaan.
— Ranskaanko! kuiskasi Cécile, katsoen häneen pitkään.
Tuo sana tuli muuttamaan koko Cécilen kohtalon, se loi valoa hänen tulevaisuuteensa.
Henrik tuli siis hänkin Ranskaan, ja elämä oli siis sielläkin mahdollinen. Kuka olisi sitä uskonut?
Ja samassa hänelle kävi selväksi, että Ranska kumminkin oli hänen oikea synnyinmaansa ja Englanti vain hänen äitinsä valitsema, satunnainen olopaikka.
Hänelle selveni, että Ranska oli ainoa maa, missä puhuttiin hänen äitinsä kieltä, joka oli hänenkin ja Henrikin kieli.
Hänelle selveni, että hänen olonsa vieraalla maalla, olipa se kuinka suloinen tahansa, kumminkin oli vain maanpakolaisuutta. Ja hän muisti äidin sanoneen, ennenkuin kuoli: "Olisinpa kumminkin suonut kuolevani Ranskassa."
Mikä onkaan tuo mahtisana, joka yhdessä ainoassa tuokiossa kohottaa edestämme taivaanrantaa peittävän esiripun ja avaa silmälle rajattomia näköaloja!
Cécilellä ei ollut enää mitään pyytämistä Henrikiltä, ja kun palvelija huomautti hänelle, että alkoi hämärtää, hän kumarsi Henrikille ja poistui.