Markiisitar puolestaan ei tahtonut kieltää, huomautti vain, että ylhäisissä perheissä oli tapana polttaa kuolleiden vaatteet tartunnan ehkäisemiseksi.
Cécile hymyili surunvoittoisesti, kiittäen isoäitiä suostumuksesta, ja aikoi lähteä, kun markiisitar kutsui hänet takaisin, käskien häntä tarkasti valvomaan, ettei mikään paronittaren käyttämä kappale soljahtaisi hänen, markiisittaren, tavarain joukkoon.
Kuudenkymmenen ikäinen markiisitar pelkäsi kuolemaa enemmän kuin kuudennellatoista oleva lapsenlapsensa.
Cécile käski tuoda matka-arkut äidin huoneeseen ja siellä hän, ottamatta palvelijatartakaan avukseen, yksin täytti pyhän velvollisuutensa kuollutta kohtaan, kokoamalla kaikki rakkaan vainajan muistot. Vaikka näiden muistojen käsittelemisessä oli kaipaukselle kiihoketta, niin siinä oli samalla niin suurta suloutta, että yön hiljaiset tunnit kuluivat häneltä tässä työssä aivan huomaamatta. Seuraavana päivänä hän järjesti omat tavaransa. Kaikki hänen lapsuutensa aarteet olivat mukaan otettavat, ja näiden joukossa olivat hänen kuva-albuminsa kalleimmat. Illalla kaikki oli valmista.
Ja sitten saapui lähtöpäivä, jolloin täytyi erota rakkaasta lapsuudenkodista. Varhain aamusella Cécile nousi käydäkseen vielä kerran puutarhassaan, mutta rankkasade esti häntä menemästä.
Sydän surusta pakahtumaisillaan Cécile asettui ikkunan ääreen katsomaan syksyistä kukkasarkaa, joka sekin tuntui olevan surua ja kaipausta täynnä. Sateen pieksämät puut varistivat lehtiänsä käytäville, viimeiset kukat nuokkuivat läpimärkinä, sateen liottaman mullan tahraamina.
Sade ei lakannut hetkeksikään; virtanaan se valui pitkin päivää, niin ettei Cécile voinut käydä hautausmaallakaan, niinkuin oli aikonut.
Kolmen aikaan matkavaunut saapuivat, ja matkatavarat ja kirstut kannettiin pihalle. Jäähyväishetki oli tullut.
Markiisitar säteili ilosta. Vaikka hän oli viettänyt Englannissa kaksitoista vuotta, ei hän ollut tottunut sikäläisiin ihmisiin, ei oloihin eikä maisemiin, vaan oli aina ikävöinyt kotimaahansa. Nyt oli vihdoinkin vapaudenhetki koittanut.
Cécile juoksi huoneesta huoneeseen kuin mieletön, suuteli huonekaluja ja itki. Hendoniin hän jätti osan sydämestään.