Itse hän otti huostaansa talon avaimen, joka oli jätettävä Lontoossa herra Duvalille. Hän pani sen sydämelleen. Olihan tuo avain hänen menneisyytensä avain; Jumalalla yksin oli tulevaisuuden avain käsissään.
Hän pyysi ajajaa kiertämään hautausmaan kautta ja pysähtymään sen portille. Sade kyllä esti häntä haudalla käymästä, mutta porttiristikon lomista hän saattoi nähdä suurten puitten varjossa piilevän vähäisen hautakummun risteineen.
Mutta markiisitar kiirehti lähtöä, sillä hautausmaiden läheisyydessä hän ei viihtynyt. Ne tekivät häneen liian kamalan vaikutuksen.
Viimeisen kerran Cécile huusi:
— Hyvästi, äiti kulta, hyvästi! Sitten hän laski mustan harson kasvoilleen, kätkeytyi vaunujen perälle ja sulki silmänsä. Vasta vaunujen pysähtyessä hän avasi ne ja huomasi, että oli saavuttu Lontooseen, Roi Georges'in hotelliin.
Hotellin pihassa toiset vaunut odottivat heitä. Lorges'in herttuatar oli heitä vastassa ilmoittaen heille, että heidän oli heti jatkettava matkaa Doveriin, sillä herra de Sennones oli sieltä kirjoittanut, että jo seuraavana päivänä oli tilaisuus päästä laivalla purjehtimaan Ranskaan. Jos siis tahtoi käyttää tätä tilaisuutta, oli lepoaikaa vain pari tuntia.
Cécile tahtoi mennä rouva Duvalia tervehtimään, mutta tämä asui niin kaukana, että yksin matka olisi vaatinut kokonaisen tunnin. Markiisitar pani siis vastaan ja kehoitti häntä kirjoittamaan. Lapsi parka ymmärsi kyllä, ettei jäähyväiskirje ollut tarpeeksi äidin vanhoista ystävistä erotessa. Mutta eihän hän voinut mitään markiisittaren tahtoa vastaan. Täytyi totella.
Hän kirjoitti siis kirjeen, jonka herttuatar otti toimittaakseen seuraavana päivänä entiselle taloudenhoitajalleen. Sitäpaitsi herttuatar tarjoutui auttamaan matkustajia rahalainoilla, jommoiset palvelukset hienoissa piireissä tuskin ansaitsevat kiitostakaan, mutta myytyänsä loput timanteistaan markiisitar luuli hankkineensa tarpeeksi rahoja tullakseen toimeen, kunnes jälleen saisi haltuunsa entiset rikkautensa.
Matkaa jatkettiin siis läpi pääkaupungin, jota Cécile ei ollut koskaan ennen nähnyt ja jonka komeudet vilahtivat vaununikkunan ohitse kiinnittämättä hänen huomiotaan. Pian oltiinkin kaupungin ulkopuolella maantiellä, missä vaunut vierivät tasaisemmin ja ilma tuntui puhtaammalta.
Pysähdyttiin ainoastaan hevosia muutettaessa, joten matka kului nopeasti, ja seuraavana aamuna viiden aikaan saavuttiin Doveriin.