Mutta Henrik oli jo ennättänyt nähdä hänet.
Cécile joutui aivan hämilleen ja jäi seisomaan liikkumattomana paikoilleen, kasvot polttavan kuumina, toinen käsi sydämellä, toinen ikkunaverhon lievettä pidellen. Hetken kuluttua hän kuuli ovikelloa soitettavan, oven aukeavan ja Henrikin äänen:
— Tehkää hyvin ja ilmoittakaa markiisittarelle ja neidille, että täytyy kiirehtiä, sillä puolen tunnin kuluttua laiva on lähtövalmiina.
— Olen itse täällä, sanoi Cécile astuen ovesta ulos ja unohtaen, että hänen vastauksensa ilmaisi hänen kuunnelleen. — Olen itse täällä ja menen heti isoäidille ilmoittamaan, että odotatte.
Sitten tervehdittyään hän kulki nopeasti salin poikki ja katosi markiisittaren huoneeseen.
Markiisitar oli jo melkein valmis ja viiden minuutin kuluttua hän astui ulos Cécilen seuraamana. Henrik tarjosi hänelle kätensä, ja Cécile kulki heidän jäljessään Aspasia neidin kanssa, josta markiisitar ei tahtonut erota.
Matkalla Cécileä vaivasi yhä sama ajatus, josta hän yölläkin oli pääsemättömissä: laivalle astiko Henrik vain aikoi saattaa heitä, vai oliko hänelläkin matka mielessä? Saavuttiin satamaan, missä oli varattu vene heitä varten. Naiset astuivat siihen, ja Henrik yhä seurasi heitä. Soudettiin laivalle.
Henrik tarjosi kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä laivaan, sitten Cécilelle. Tällä kertaa, vaikka tuo pieni käsi nytkin vapisi hänen kädessään, Henrik ei voinut olla sitä hellästi puristamatta. Cécile tunsi silmäinsä pimenevän ja päätänsä pyörryttävän. Tuo kädenpuristus ilmaisi hänelle mitä katseet jo olivat ilmaisseet: Henrik rakasti häntä.
Mutta jäähyväisiksikö vain Henrik oli hänen kättänsä puristanut?
Päästyään kannelle Cécile vapisi niin kovasti, että hänen täytyi nojautua maston ympärille päällekkäin ladottuihin matkatavaroihin, joita laivamiehet, pahaa ilmaa peläten, paraikaa peittelivät öljykankaalla. Siinä seisoessaan hän huomasi eräässä matka-arkussa nimen, johon hänen silmänsä heti kiintyivät: