Seitsemättä käydessä saavuttiin Boulogneen. Markiisitar muisti, että he viime kerran siellä käydessään olivat asuneet Postihotellissa, mutta hän ei muistanut sen emännän nimeä.
Mutta Cécile, joka monta monituista kertaa oli kuullut äitinsä kertovan myrskyisen lähtöillan tapahtumista ja yhtä monta kertaa kuullut rouva Ambronin, hotellin ystävällisen emännän nimeä mainittavan, ei ollut yhtä huonomuistinen kuin hänen isoäitinsä, ja tuo nimi oli jäänyt hänelle mieleen.
Heti hotelliin saavuttuaan hän kysyikin rouva Ambronia, ja tämä, joka oli aina aulis palvelemaan vieraitaan, saapui heti.
Cécile, nähdessään tämän kunnon naisen, joka oli auttanut heitä niin ystävällisesti heidän paetessaan Ranskasta, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä, mutta markiisitar viittasi hänelle epäävästi.
— Miten voin teitä palvella, hyvät rouvat, kysyi rouva Ambron.
— Hyvä rouva, sanoi markiisitar, minä olen markiisitar de la
Roche-Bertaud, ja tässä on neiti de Marsilly, lapsenlapseni.
Rouva Ambron kumarsi, mutta hänen kasvojensa ilmeestä huomasi, etteivät nämä markiisittaren mainitsemat nimet herättäneet hänessä mitään muistoa. Markiisitar huomasi sen.
— Ettekö siis muista, että jo ennenkin kerran olemme asuneet hotellissanne?
— Mahdollista kyllä, että minulle jo ennenkin on tapahtunut se kunnia, vastasi rouva Ambron, mutta minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten voi muistaa milloin se olisi ollut ja missä tilaisuudessa.
— Rakas rouva Ambron, sanoi Cécile, aivan varmaan tulette pian muistamaan. Tulihan teidän luoksenne eräänä syyskuun iltana v. 1792 kaksi Pariisista pakenevaa naista, talonpoikaisvaatteihin puettuina, ajaen talonpoikaisrattaissa ja tilansa vuokraajan Pierre nimisen talonpojan saattamina.