— Niin, niin, sanoi hän, maanpakolaisuus on kova koulu. Monen olen nähnyt lähtevän, mutta en palaavan. Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne, neiti kulta! Jumala tietää miksi hän meitä koettelee ja vain omia lapsiaan hän kurittaa.
— Jättäkäämme nuo asiat, hyvä rouva Ambron! sanoi markiisitar kärsimättömästi. — Olen sangen herkkätuntoinen, ja nuo asiat vaivaavat minua sietämättömästi.
— Pyydän anteeksi, rouva markiisitar. — Sanoin sen vain neitiä varten, osoitteeksi että muistan. Ja nyt markiisitar kenties suvaitsee sanoa minulle mitä asiaa varten olette kutsuneet minua.
— Minulla ei ole mitään asiaa teille. Neiti de Marsilly tahtoi teitä puhutella, voitte kääntyä hänen puoleensa.
— Siinä tapauksessa neiti kenties sanoo…
— Olen pyytänyt teitä puheilleni, rakas rouva Ambron, ensiksikin kiittääkseni teitä kaikesta sydämestäni, sillä olette tehnyt meille niin suuren palveluksen, että voimme korvata sen ainoastaan ikuisella kiitollisuudellamme. Ja sitten olen tahtonut kysyä teiltä, ettekö tuntisi ketään, joka voisi näyttää minulle tietä meren rannalle, siihen paikkaan, missä kaksitoista vuotta sitten nousimme laivaan paetessamme Ranskasta… Siinä tapauksessa tietysti, ettei isoäiti kiellä minua menemästä.
— En tietysti, jos rouva Ambron voi ehdottaa sinulle luotettavan henkilön toveriksi. Tarjoaisin Aspasia neidin, mutta tiedäthän, että aamusella varsinkin minun on vaikea tulla toimeen ilman häntä.
— Menen itse, rouva markiisitar, menen itse, huudahti rouva Ambron. — Mielelläni saatan neitiä, ja koska, Jumalan kiitos, minä satuin olemaan siellä, kun läksitte, niin jos neiti haluaisi tarkempia tietoja, niin minä osaan vastata paremmin kuin kukaan muu.
— Rouva markiisitar, sanoi Henrik, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, — sallitteko minunkin saattaa neitiä tuolle matkalle?
— Miksikäs ei, en minä näe siinä mitään sopimatonta, ja koska tuollaiset romantilliset muistot ovat teidän mieleenne, niin menkää vain, lapseni, menkää vain!